Kilheeney show

Ex-työkaverini, Liverpoolin kannattaja, käyttää League Cupista ja Europa Leaguesta nimeä ‘Mikki Hiiri-cup’. Tietysti vasta siinä vaiheessa kun Pool on tippunut niistä – jos he sattuisivat jomman kumman joskus vahingossa voittamaan, hänen Facebook sivunsa täyttyisi ‘Come on you Scousieeeeees! YNWA! JFT-96! What d’you say now, ManU? Oooh yeeees, it’s all gone quiet over there’ tyyppisistä blaa blaa blaah-viesteistä, kuten jokaisen Liverpoolin voiton jälkeen. Kuinkakohan korkealle hän mahtaisi arvostaa Manchester Premier Cupin? Tuskin hän on tästä kilpailusta edes kuullut, koska hänelle jalkapalloa ei ole Anfieldin ulkopuolella. Minä kuitenkin suunnistan jälleen kerran Ewen Fieldsille katsomaan, kun Bloods nostaa pokaalin, vaikka ihan rehelllisesti sanottuna en itsekään MPC:ia arvosta kovin korkealle.

Tämän illan vastustaja, 7. sarjatasolla pelaava Ashton United on voittanut Manchester Premier Cupin 15 kertaa, viimeksi 2003 voittamalla finaalissa Droylsdenin 2-0. Suur-Manchesterin vanhin puoliammattilaisseura perustettiin 1878 Hurst FC:n nimellä (nimi vaihdettiin nykyiseen muotoonsa 1946) ja he voittivat 1885 kaikkien aikojen ensimmäisessä Manchester Senior Cupin finaalissa Newton Heathin 3-0. Myöhemmin Newton Heath vaihtoi nimensä Manchester Unitediksi, ja kaikki jalkapalloa seuraavat tietävät, mihin suuntaan kohtalo on heitä kuljettanut. Ashton United sen sijaan on pelaillut koko historiansa alasarjoissa. Juuri ennen toista maailmansotaa seura tosin palkkasi riveihinsä yhden edellisen vuosikymmenen valovoimaisimmista englantilaisista jalkapalloilijoista, Evertonissa huikean uran tehneen Dixie Deanin. Miehen debyyttiottelua (4-0 tappio Stalybridgelle) oli todistamassa 5600 silmäparia, mutta hän ehti pelata ainoastaan kahdessa ottelussa ja tehdä vain yhden maalin, ennen kuin sota syttyi ja lopetti Deanin uran.

Viime vuosina Ashton United on sen sijaan ollut (ainakin paikallislehtien) otsikoissa hieman ikävämmissä merkeissä. Alkuvuodesta 2010 seura joutui maksamaan tuomioistuimen päätöksellä korvauksen pelaajalle, jonka ura oli loppunut pahaan loukkaantumiseen. Tapaus juontui vuoden 2005 maaliskuulta, jolloin Ashton pelasi Conference Northissa Altrinchamia vastaan. Peli oli 1-1 tilanteessa ja ottelua oli jäljellä 20 minuuttia kun Altrinchamin Marcus Hallows, joka oli tullut kentälle vain muutamaa minuuttia aiemmin, pääsi maalintekotilanteeseen. Maalivahti torjui, mutta blokkaavan puolustajan taklaus mursi sekä sääri- että pohjeluun miehen jalasta. Manchester Evening Newsin ja The Bolton Newsin raportit oikeudenkäynnistä kertovat, että tuomari ei nähnyt tilannetta eikä ottelusta ole videokuvaa, mutta oikeus päätti että Hallows, joka sittemmin on luonut uraa Elvis-imitaattorina, on oikeutettu saamaan £32000 korvauksen menetetyistä tuloista, ja sen lisäksi Ashton United joutui korvaamaan myös miehen oikeudenkäyntikulut. Ashton United valitti päätöksestä, mutta valitus hylättiin ja korvauspäätös jätti seuran taloudellisesti tukalaan tilanteeseen.

Olen luottavainen, että Bloods uusii viime kauden MPC:in voittonsa, koska Robins pelaa sarjatasoa alempana ja on sarjataulukon keskikastissa, mutta jos katsotaan historiaa, Ashton on peitonnut MPC:n finaalissa Droylsdenin neljä kertaa, joten ottelusta ei välttämättä tule niin helppoa, kun toivon. Seura on järjestänyt kannattajille ilmaisen kuljetuksen Ashton-under-Lynesta Ewen Fieldsille, jossa ottelu pelataan, ja Robins-faneja onkin tullut paikalle reilu viisikymmentä, ja he pitävät yllä hienoa meteliä rumpuineen ja vuvuzeloineen samalla kun hieman alle viisikymmentä Bloods-fania seisoskelee hiljaisina päätykatsomossa. Kentän puolella ottelu kuitenkin alkaa Droylsdenin hallinnassa, ja Kilheeney vie joukkueen johtoon reilun vartin pelin jälkeen. Ashton on kuitenkin vaarallinen vastahyökkäyksissä ja tasoittaa pelin pian ensimmäisen maalin jälkeen.

Toisella puoliajalla alkaa olla todella kylmä. Muistelen kaiholla edellistä iltapäivää ja Brasilian maaottelua Lontoossa, jolloin seisoin katsomossa pelkässä t-paidassa lämpimässä auringonpaisteessa samban rytmien soidessa. Täällä sambasta ei ole tietoakaan, vaan useaan otteeseen kovin ääni stadionilla on kentän suunnasta kuuluva f-alkuinen voimasana. Droylsden pääsee hyökkäykseen, Ashtonin pelaaja siivoaa pallon pois maaliviivalta ja minä nostan epätoivoisena katseeni kohti pimeää taivasta ja kiroan, kunnes tajuan, että tuomari hyväksyikin maalin. Tunnen oloni hieman hölmöksi hurratessani maalille, kun sekuntia aiemmin olin vaikertanut epätoivoisena, mutta kerrankos sitä erehtyy. Palelen kentän laidalla ja keskittymiseni alkaa herpaantua. Katselen ympärilleni ja yritän laskea ottelun yleisömäärää. En ehdi kolmeakymmentä pitemmälle, kun Lee McEvilly kaadetaan rangaistusalueella ja mielenkiintoni palaa otteluun. Loistavalla pelipäällä jälleen kerran ollut Killer asettaa pallon pilkulle ja viimeistelee hattutempun upottamalla pallon Terry Smithin selän taakse. Hyvä, sillä eihän tässä tarkenisi mitään jatkoaikoja ja rankkarikisoja katsoakaan! Maalin takana parveilevat Droylsdenin teinimölisijät aloittavat pilkkaamaan Ashtonin hiljentynyttä fanikatsomoa ‘Can you hear Ashton sing?’ ja ‘Ashton, give us a song’ –lauluilla, ihan kuin he olisivat itse olleet erityisen äänekkäitä koko matsin. Kuulemani juorun mukaan nämä räkänokat ovat saaneet porttikiellon kannattajayhdistyksen bussireissuille, koska heillä oli ollut viinaksia Bostonin reissulla (minä en edes tiennyt että se on kiellettyä...), ja sen vuoksi kannattajayhdistys ei enää pysty järjestämään bussikuljetuksia, koska lähtijöitä olisi niin vähän että bussin vuokraaminen tulisi liian kalliiksi. Lähteeni on luotettava, joten en epäile huhun paikkaansa pitävyyttä, vaikka mielestäni Boston bussissa oli huomattavasti rauhallisempi meno kuin aikoinaan Suomen Maajoukkueen Kannattajien bussireissulla. Tai ehkä olen vain niin naiivi, etten huomannut bussissa kiertävää piilopulloa?

Droylsden valmennusjohto päättää vaihtaa maalivahdin toisella puoliajalla, ja pistää uuden kakkosmolarin Sean Laken sisään viimeiseksi puoleksi tunniksi. Ashton jatkaa yhä upeaa taisteluaan ja teräviä vastahyökkäyksiään ja pian peli onkin 3-3. En laittaisi maaleja maalivahdin piikkiin, mutta harmittelen tilannetta kuitenkin, koska minua paleltaa nyt todella kovasti, enkä jaksaisi enää jatkoaikaa. Olen itse asiassa erittäin yllättynyt, kuinka hyvin Robins on tänään pelannut. Näin heidät aiemmin tällä kaudella Premier Cupissa Brantingham Roadilla Maine Road FC:ta vastaan, enkä muista, että joukkueen peli olisi ollut silloin noin sujuvaa. Molemmilla joukkueilla on jatkoajalla paikkansa, mutta ottelu ratkeaa hieman ennen jatkoajan taukovihellystä, kun Liam Dawson kampittaa Michael Connorin rangaistusalueella, ja Kilheeney show saa huipennuksensa, kun mies pistää illan toisen rankkarinsa sisään. Loppuvihellyksen jälkeen teinimölisijät suorittavat pienimuotoisen pitch invasionin, mutta poistuvat pelikentältä hyvin nopeasti takaisin katsomon puolelle. Mikki Hiiri Cup tai ei, pokaali on aina pokaali!

Ashton United-Droylsden 3-4 (aet)
(O’Neill, Robinson, Bathurst; Kilheeney 4)
Manchester Premier Cup Final
Ewen Fields, Hyde 28.03.2011
Yleisöä 322

Höntsäilyä Surreyn maaseudulla

Droylsdenilla ei ollut viikonloppuna peliä, koska alkuperäiseen otteluohjelmaan vastustajaksi kirjattu Ilkeston joutui jättämään sarjan konkurssin takia. Valitettavasti liigan muut pelitkään eivät tuottaneet toivottuja lopputuloksia, vaan kaikki joukkueet, jotka Bloods voisi saada kiinni, voittivat ottelunsa. Itse suunnistin viikonlopun viettoon Lontooseen, ja shoppailun, nähtävyyksien ja Oxford-Cambridge soutukisojen katsomisen sijaan löysin itseni Walton on Thames nimisestä kylästä katsomassa mutasarjafutista. Alun alkaen minun oli tarkoitus mennä katsomaan jotain hieman tasokkaampaa matsia, kuten Dagenhamin tai AFC Wimbledonin peliä, mutta ottelulistaa lukiessani silmiini sattui Ryman Leaguen ykkösdivisioonan (8.korkein sarjataso) ottelu, jota en voinut ohittaa...

Tunnustan rehellisesti olevani eräänlainen jalkapalloromantikko. Minua miellyttävät pienet rapistuvat stadionit, historian havina ja pikkujoukkueiden yllätykset isompia vastaan. Juuri siksi Walton&Hersham FC vs. Corinthian Casuals kiinnosti enemmän kuin parempi tasoiset ottelut. 1939 kaksi perinteistä amatöörijoukkuetta, Corinthians ja Casuals yhdistyivät ja muodostivat joukkueen, joka nykyisin pelaa alasarjoissa, ja josta oikeastaan kukaan Surreyn ja etelä-Englannin ulkopuolella ei ole edes kuullut, mutta Corinthias oli aikoinaan eräs Britannian tunnetuimmista joukkueista. Se perustettiin 1882 haastamaan Skotlannin ylivoima jalkapallossa, ja alkujaan seuran piti toimia täysin amatööriyden arvoja kunnioittaen; pitkän aikaa seura esimerkiksi kieltäytyi liittymästä Englannin jalkapalloliittoon ja ottamasta osaa FA Cupiin, koska he eivät haluneet kilpailla palkinnoista. Joukkue tuotti kuitenkin pelaajia Englannin maajoukkueeseen; 1880-luvulla suurin osa maaotteluissa Skotlantia vastaan pelanneista englantilaisista edustikin Corinthiansia, ja sekä 1894 että 1895 Walesia vastaan pelatuissa maaotteluissa koko Englannin joukkue muodostui Corinthians-pelaajista. Suurin perintö, jonka Corinthians jätti nykyjalkapalloilulle löytyy kuitenkin muualta. Seura nimittäin kiersi ympäri maailmaa pelaamassa näytösotteluita ja levitti näin jalkapallon ilosanomaa ympäri maailman, aina Etelä-Amerikasta Ruotsiin ja Etelä Afrikkaan. Corinthians muun muassa antoi nimensä brasilialaiselle SC Corinthians Paulistalle ja Real Madridin ikoninen koko valkoinen peliasu on myös adoptoitu englantilaisjoukkueelta.

Walton on Thames vaikutti todella varakkaalta seudulta. Talot olivat isoja ja jokaisen etupihalla oli Mersu, mutta varakkuus ei kuitenkaan ulottunut kaupungin (kyläksi minä sitä kyllä kutsuisin...) jalkapallokentälle Stompond Lanelle, joka olisi näyttänyt aivan synnyinkaupunkini urheilukentältä, ellei siellä olisi ollut pääkatsomoa ja moukarihäkkikin oli väärässä kulmassa. Vaihtopenkki oli kyllä ehkä mielenkiintoisin mitä olen nähnyt, perinteisen vaihtopenkin sijaan Swans pelaajat saivat istua puisella puistonpenkillä! Stadionilla oli perusbrittiläiseen tyyliin kuitenkin klubitalo, jonne tallustin ennen ottelua. Minulla oli koko ajan ikävä tunne, että paikalliset tuijottivat minua ihmetellen ja luultavasti epäilivät minun olevan pelissä stadionbongausreissulla. Ottelussa oli 104 katsojaa ja tunnelma oli rento, mutta pelin taso oli todella heikko. Olin odottanut suurempaakin tasoeroa joukkueitten välillä, sillä kotijoukkue on vielä taistelemassa nousukarsintapaikasta ja vierasjoukkue puolestaan taistelee putoamista vastaan, mutta molemmat olivat samanlaisia sählääjiä. Kuuluisa ‘Corinthians-spirit’, jonka pitäisi edustaa herrasmiesmäistä reilun pelin henkeä ja pelailua rakkaudesta lajia kohtaan loisti poissaolollaan, kun vastustajien (joilla muuten oli harvinaisen ruma pelipaita, jonka toinen puolisko oli ruskea ja toinen vaaleanpunainen) taktiikka näytti koostuvan nilkoille potkimisesta ja paidassa roikkumisesta. Katselin jo ottelun alussa, että Corinthiansin numero kolme, laitapuolustaja, oli joka tilanteessa askeleen verran jäljessä kotijoukkueen pelaajia, ja juuri ennen taukovihellysta tyyppi vetikin aivan järkyttävällä niittokonetaklauksella kotijoukkueen seiskalta jalat alta ja sai vaivanpalkaksi suoran punaisen. Nurmenpintaan niitattua rassukkaa jouduttiinkin hoivaamaan pitkä tovi, ja tauolla ambulanssi haki miehen stadionilta. Jomman kumman joukkueen valmentaja ei ollut ilmeisesti yhtään minua vakuuttuneempi joukkueensa pelistä, koska kävellessäni tauolla klubitalolle valmentajan huuto kuului pukukopin raollaan olevasta ikkunasta kauas pihalle, ja useampi paikallinenkin seisoskeli pihalla tirskumassa koutsin f-sanojen täyttämälle huutomyrskylle.

Valmentajan paasaus ei kuitenkaan auttanut, koska kummankaan joukkueen taso ei noussut toisella puoliajalla vaan peli jatkui samanlaisena höntsäilynä kuin ensimmäiselläkin puoliajalla, tosin reilun 60 minuutin pelin jälkeen pelaajat meinasivat alkaa tappelemaan. Kotijoukkue meni johtoon, mutta aivan viime minuuteilla vierasjoukkue tasoitti tilanteessa, jossa puolustuksen olisi pitänyt helposti siivota pallo pois.  Kiirehdin ottelun jälkeen takaisin Lontooseen illan viettoon. Sinänsä ottelusta ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa, mutta tulipahan käytyä. 

Takaisin voittojen tielle

En ole erityisen luottavainen lopputuloksen suhteen, kun astelen keväisessä auringonpaisteessa kohti Butchers Armsia. Joukkueen heikot esitykset Bostonia ja Solihullia vastaan ovat saaneet minut epäilemään, kuinka pelaajat mahtavat selvitä Alfretonista, joka on mielestäni yhä suurin ennakkosuosikki sarjanousijaksi, huolimatta siitä, että he alkuviikosta kärsivät 3-2 tappion Pilgrimsiä vastaan oltuaan jo 2-0 johdossa. Tiistaina Droylsden oli sentään palannut voittojen tielle Redditchissä huikean 70 katsojan edessä, mutta kaikella kunnioituksella Redsiä kohtaan, vastustajana Alfreton painii aivan eri sarjassa worcestershireläisjoukkueeseen verrattuna. Olen myös pikkuisen huolissani, koska keskiviikkona Droylsden ilmoitti vapauttaneensa sekä Jody Banimin että David McNivenin sopimuksistaan. En tiedä miksi, mutta epäilen, että taustalla täytyy olla jotain suurempaa, jotain mitä meille kannattajille ei kerrota (toisaalta meille ei yleensäkään kerrota yhtään mitään), sillä olisihan se melkoista puuhastelua seuran taholta pistää 8 liigamalia per nenä tällä kaudella tehnyt kaksikko pihalle tuosta vain, erityisesti kun joukkueella on vielä pienen pienet mahdollisuudet livahtaa takaoven kautta nousukarsintoihin. Toisaalta, puuhasteluhan on non-leaguessa ihan arkipäivää... Viime maanantaina 8. sarjatason Rainworth Miners Welfare FC nimittäin julkaisi lehdistötiedotteen, jossa kerrottiin että manageri Billy Miller on erotettu tehtävästään ja että apulaismanageri Lee Wilkinson ottaa käskyttäjän roolin. Alle puolen tunnin kuluttua tästä seura oli julkaissut uuden lehdistötiedotteen, jossa ilmoitettiin, että tilanne on muuttunnut ja manageri saakin pitää työnsä. Mutta on non-league ympyröistä kuulunut sympaattisiakin uutisia tällä viikolla. Conference Southissa pelaavan Chelmsford Cityn japanilainen keskikenttäpelaaja Takumi Ake on organisoinut ystävänsä avulla keräyksen Japanin maanjäristyksen ja tsunamin uhrien auttamiseksi ja Chelmsfordin ottelussa fanit olivat lahjoittaneet yli tuhat puntaa keräyslippaaseen. Toivottavasti Takumi onnistuu keräämään tavoittelemansa £3000!

Mutta vastoin ennakko-odotuksiani Bloods ottaa ohjat tämän päivän ottelussa ja menee johtoon jo kolmen minuutin pelin jälkeen. Joukkueen otteet vaikuttavat huomattavasti varmemmilta kuin edellisissä näkemissäni peleissä ja ainakin ottelun alussa näyttää, ettei Banimin ja McNivenin puuttuminen aiheuta lainkaan ongelmia, itseasiassa aivan päinvastoin. Kaivan aurinkolasit kassista kun kevään ensimmäiset auringonsäteet kutittavat nenääni ja nautin ottelusta valtavasti. Paikalla on myös kiitettävän paljon katsojia, Alfretonistakin on saapunut viitisenkymmentä äänekästä vierasfania ja koko ensimmäisen puoliajan tunnelma on erittäin hyvä. Molemmilla joukkueilla on tilanteensa, ja peli liikkuu vauhdikkaasti päästä päähän. Ensimmäisen puoliajan viimeisellä minuutilla joku Alfretonin pelaaja yrittää siivota pallon pois Kilheeneyn ulottuvilta, mutta se tipahtaa suoraan keskiviivalla odottelevan Lee McEvillyn jalkoihin. Mies vetää puoli-volleyn omalta kenttäpuoliskoltaan ja pallo leijailee yli kuudentoista rajalla seisoskelevan maalivahdin, aina verkon perukoille asti. Sekä minulla että muilla katsojilla kestää muutama sekunti tajuta, että pallo todellakin meni maaliin, mutta epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen katsomo räjähtää suosionosoituksiin. En muista koskaan nähneeni vastaavaa maalia livenä, ja myös vieressäni seisoskelevat vieraskannattajat kehuvat laukausta kauden maaliksi.

Molempien joukkueitten pelistä katoaa suurin terä toisella puoliajalla ja McEvillyn ihmemaali on hiljentänyt myös kannattajat. Huolimatta vauhdin hidastumisesta molemmilla joukkueilla on paikkansa. Seisoskelen päätykatsomossa ja yritän mielessäni laskeskella, miten hyvät mahdollisuudet Droylsdenilla on tavoittaa viimeinen nousukarsinta paikka. Valitettavasti Butchers Armsilla ei ikinä kerrota puoliaikatilanteita muista otteluista, joten en tiedä, kuinka muilla nousukarsintasijoista kilpailevilla joukkueilla menee, mutta en jaksa uskoa, että ne kaikki olisivat häviämässä pelejään, vaikka niin toivonkin.Noh, kunhan kaikki loput ottelut voitetaan, olen tyytyväinen kauteen, vaikka sarjanousu sitten jäisikin haaveeksi.

Droylsden-Alfreton Town 2-1
(Kilheeney, McEvilly; Clare)
Butchers Arms, 19.03.2011
Yleisöä 349

Missattuja rankkareita

Junamatka Carlislesta Workingtoniin ei vakuuta Cumbrian kauneudesta. Järvien ja kukkuloitten sijasta juna puksuttaa kuraisen ja masentavan harmaan maiseman läpi, joka tuo mieleeni muutaman vuoden takaisen bussimatkan halki Puolan maaseudun ja Maryportin kohdilla alkanut tihkusade ei ainakaan saa eriskummallisia, likaisia aaltopeltivajoja näyttämään yhtään viehättävämmiltä. Workington kärsi pahoin vuoden 2009 tulvissa, kun pari Derwent-joen ylittävistä silloista sortui ja pitkään kaupunkiin pääsi vain kiertämällä 25 mailin matkan Cockermouthin kautta. Paikallinen jalkapallostadion Borough Park on myös peruskorjauksen tarpeessa, erityisesti ränsistynyt päätykatsomo kaipaisi kasvojenkohotusta, mutta en anna tämän pienen yksityiskohdan häiritä. Päinvastoin, se tekee stadionista sympaattisen oloisen ja etsinkin itselleni mukavan, sateelta suojaisan paikan, josta katselen joukkueitten lämmittelyä. Droylsdenin pelaajat laukovat kohti maalia, mutta suuri osa vedoista menee reilusti ohi. Päätykatsomon takana on jonkin sortin työmaakoppi ja kuten arvata saattaa, yksi vaihtopelaajista onnistuu rikkomaan sen ikkunan harhalaukauksellaan.

Ottelun alku sujuu melko tasaisesti. Stadionille on kerääntynyt ihan kohtalaisesti porukkaa, mutta kannustuksesta ei ole tietoakaan lukuunottamatta yksittäistä räikkää, jota joku pyörittää pääkatsomossa ja muutamia kohteliaita taputuksia, kun kotijoukkue laukoo kohti maalia. Ensimmäisen puoliajan loppupuolella Bloods saa todella heppoisan rankkarin. Ihmettelen, että kerrankin tuomari on meidän puolella, mutta iloni loppuu lyhyeen kun huomaan Luke Holdenin asettelevan palloa pilkulle. Holden? Eikö meillä ole ihan oikeitakin rankkarieksperttejä? Ja niinkuin olisin voinut ennustaa, Luke pistää löysän vedon suoraan maalivahdin syliin.

Tauolla kierrän kentän ympäri katsomaan mitä pienessä fanipuodissa on tarjolla. Hämmennyn, kun ensimmäinen silmiini pistävä asia on Newcastle United seinäkello, mutta mitäpä asia minulle kuuluu. Koetan katsella, näkyykö Borough Parkilla muita Bloods-kannattajia, mutta en onnistu löytämään ketään. Yhden miehen tunnistan Droylsdenin matseista, mutta hänellä taitaa olla jonkinlainen rooli seurassa, joten häntä ei lasketa. Luulen myös näkeväni yhden kokoonpanosta puuttuvan pelaajan klubitalon baarissa, mutta... Toisella puoliajalla asetun ränsistyneen päätykatsomon kulmaan seuraamaan peliä. Reds pitää palloa, vyöryttää hyökkäyksiä tasaiseen tahtiin ja peliä on pelattu hieman alle tunti kun kotijoukkue menee johtoon. Samaan aikaan koko ottelun kestänyt tihkusade muuttuu kaatosateeksi ja vaihtopenkkien lähellä seisoskelleet kotijoukkueen kannattajat tunkevat seuraani katoksen alle. Workingtonin pelaajan laukaus lentää päätykatsomoon, mutta koska paikalla ei näytä olevan pallopoikia, eivätkä paikalliset viitsi liikauttaa evääkään auttaakseen, Bloods-vahti Phillips joutuu loikkaamaan kenttää reunustavan aidan yli noutaakseen pelivälineen. Pian Droylsden saa taas jostain syystä rangaistuspotkun ja tällä kertaa Banim vetää pallon taivaantuuliin. Nostan epätoivoisena kädet kasvoilleni ja vaikerran mielessäni, että jopa minä olisin pystynyt parempaan suoritukseen. Ympärilläni Reds-fanit naureskelevat vahingoniloisina ja eräs heistä tiedustelee, oliko kyseessä sama kaveri, joka ryssi ensimmäisen rankkarin. Peliä on pelattu lähes 80 minuuttia ja kaatosade on muuttunut kovasta aivan järkyttäväksi. Droylsdenin keskikenttä tekee virheen ja toisen puoliajan laidallani juossut ihanan mutainen numero 9 vie isännät 2-0 johtoon. Kaksi missattua rankkaria ja tappio. Noh, ainakaan tällä kertaa kukaan ei lentänyt ulos, ajattelen kiirehtiessäni kohti Carlislea ja kotimatkaa.

Workington AFC-Droylsden 2-0

(Wright, Rogan)

Borough Park, Workington 12.03.2011

Yleisöä 389

Se taisi nyt olla siinä...

Hytisen katsomossa kun joukkueet astelevat kentälle. Perjantaina alkanut flunssa on pahimmillaan ja yskin koko ajan. Sen lisäksi jatkuva niistäminen on saanut nenäni hehkumaan kuin Petteri Punakuonolla konsanaan, mutta luulen, että Bloodsin voitto parantaisi oloani enemmän kun mikään flunssalääke tai kuumavesipullo. Solihull Moors, joka perustettiin vuonna 2007 Solihull Borough:n ja Moor Greenin lyötyä hynttyyt yhteen, on liigassa viidentenä, ja Damson Parkin porukalla onkin takanaan 14 tappiottoman ottelun putki. Siitä huolimatta olen varovaisen toiveikas, kun tuomari puhaltaa ottelun alkaneeksi.

Toiveikkuuteni ei kestä kovin kauaa, koska jo alusta alkaen näyttää siltä, että Moorsin tappioton putki (joka alkoi marraskuun 13. päivänä 2-0 voitolla Worcesteria vastaan) tulee saamaan tänään jatkoa. Helmikuun alussa seuraa kohtasi suuri suru, kun pitkäaikainen manageri Bob Faulkner menehtyi 60 vuoden iässä taisteltuaan pitkään syöpää vastaan. Faulkner, jota on kutsuttu myös non-league skenen Alex Fergusoniksi, oli ollut joukkueen puikoissa kunnioitettavat 25v. mutta oli sairautensa takia joutunut siirtymään pikkuhiljaa syrjään viimeisen puolentoista vuoden aikana.

Vieressäni seisoskelee noin kuusivuotias poika ilmeisesti isänsä kanssa, ja poika ihmettelee kovaan ääneen “Kuka tuo kalju tyyppi on?” Isä kertoo hänen olevan uusi hyökkääjä Lee McEvilly, johon poika toteaa. “McEvilly? Mistä ihmeestä se on kotoisin?” “Olisikohan Liverpoolista” sanoo isä, mikä hämmentää pikkumiestä suunnattomasti. “Liverpoolista? Miten se voi olla Liverpoolista kun sillä on noin outo sukunimi?” En ehdi kuulla, mitä isä vastaa pojalle, kun ex-Droylsden pelaaja Matt Smith vie vierailijat 1-0 johtoon. Matt pelasi Bloodsissa kauden alkupuolella yhdessätoista ottelusta, joista kaksi avauksessa, ja teki kaksi maalia. Pian Smithin maalin jälkeen Banim pääsee ohi puolustuksesta, mutta unohtaa mennessään pallon maalivahti Jasbir Singhin näppeihin. Kannattajakatsomo huokailee epätoivoisena, koska peliä on pelattu vasta puoli tuntia, mutta jo nyt näyttää siltä, että tästä ei taas tule yhtään mitään.

Toisella puoliajalla alan uskoa, että nousuhaaveet todellakin kaatuvat tähän otteluun. Ensin Smith tuplaa vierasjoukkueen johdon, ja viisi minuuttia tästä Ryan Beswick vetää huikealla kanuunalla kolmestakymmenestä jaardista aivan maalin kattoon. En voi kuin ihailla kaverin kutia - ehdottomaasti yksi hienoimmista maaleista jonka olen tällä kaudella livenä nähnyt! Ja vain viiden minuutin kuluttua pallo on taas verkon perukoilla, kun Phillo tiputtaa Beswickin laukauksen ja Junior English pääsee pistämään pelivälineen helposti maaliin. Vieressäni joku Solihull kannattaja riemuitsee, ja kuten kaikkien aiempienkin maalien jälkeen, hän soittaa jollekin kaverilleen, ja huutaa puhelimeen “Junior vei Moorsit jo 4-0 johtoon. Tämä on aivan mahtavaa.” En ole ihan samaa mieltä miehen kanssa, mutta pidän asian omana tietonani. Se taisi nyt olla siinä, eiköhän ne nousuhaaveet ole nyt ohi?

Droylsden-Solihull Moors 0-5
(Smith 2, Beswick, English, Johnson)
Butchers Arms 07.02.2011
Yleisöä 204

Linja-autossa ompi tunnelmaa

Alun alkaen minun ei edes pitänyt lähteä Bostoniin. Junamatka olisi ollut pitkä ja kallis, mutta kun kuulin, että kannattajayhdistys on vuokrannut linja-auton, päätin siltä istumalta hypätä onnikan kyytiin ja lähteä mukaan. Ensimmäinen ongelma oli kuitenkin, etten tiennyt , miten ilmottautua reissulle. Nettiforumilla eräs nimimerkki ilmoitti keräävänsä nimiä ja maksuja Gainsborough-ottelun jälkeen, mutta minä en tunne kannattajista ketään, joten jouduin tovin hengailemaan lauantaina klubitalolla ennen kun löysin oikean henkilön ja sain pelireissun maksettua. 181 km bussimatkalle kohti Lincolnshireä oli lähtenyt kolmisenkymmentä uskollista kannattajaa. Pitkä matka sujui mukavasti, mitä nyt bussikuski teki virhe käännöksen jossakin Sherwoodin metsän tienoilla, ja jouduimme tekemään U-käännöksen pienellä metsätiellä. Saavumme kuitenkin kaupunkiin hyvissä ajoin, ja ehdinkin vilkuilla ympärilleni pienessä kaupungissa, josta puritaanisiirtolaiset seilasivat Amerikkaan 1600-luvun tienoilla, ja perustivat itärannikolle halvan kopion kaupungistaan.

Bostonin stadioni, York Street Stadium (joka nykyisin sponsorointi sopimuksen vuoksi kulkee nimellä Jakemans Stadium) on liigakelpoinen stadioni, mikä tarkoittaa sitä, että vierasfaneille on varattu oma katsomonosa. Stadioni olikin non-league kentäksi melko hieno, ja joku on taiteillut vieraskatsomoon johtavan käytävän seinille Pilgrims-aiheisia graffiteja. Olen suunnattoman ilahtunut, että Liam Brownhill on palannut loukkaantumisen jälkeen kokoonpanoon, tosin kaverin polvessa on aika vahva teippaus. Aloituksessa on myös kolme uutta nimeä: lainapelaajat Paul Jones (Barrow) ja Declan Walker (Wrexham) sekä Burscough:sta tullut isokokoinen hyökkääjä Lee McEvilly, jonka muistaakseni näin vuosia ja vuosia sitten pelaamassa Pohjois-Irlannin nuorten maajoukkueessa Suomea vastaan. Pelin alussa puolustus näyttääkin toimivan huomattavasti paremmin kuin viikko sitten Gainsborough Trinityä vastaan, mutta peli sujuu melko vahvasti kotijoukkueen painostuksessa, ja päättyy lopulta Droylsdenin kannalta valitettavaan tappioon. Ottelun tuomarihan ei tilannetta yhtään helpottanut, vaan heilutti korttia hieman yksipuolisesti. OK, ehkäpä Gardnerin taklaus ottelun lisäajalla oli toisen keltaisen arvoinen, mutta vastustajien pelaaja ei hetkeä myöhemmin saanut vielä rumemmasta viikatteesta edes varoitusta! Tappiosta huolimatta kotimatkalla linja-autossa on tunnelmaa, kun huutosakin teinipojat hoilottavat ‘Boston is a s***hole, I wanna go home’.

Ottelusta olisi ehdottomasti tarvittu voitto, koska muuten mahdollisuudet nousukarsintaan ovat karkaamassa. Tietysti sarjataulukon perusteella ei kannattaisi vetää sen suurempia johtopäätöksiä, koska pakkasten ja sateiden vuoksi on peruttu niin paljon otteluita, että sarjajohtaja Nuneaton on esimerkiksi pelannut kokonaista kahdeksan ottelua enemmän kuin Alfreton ja Bloodseillakin on kolme ottelua vähemmän pelattuna kuin sarjanelosella Bostonilla. Eräs pahimmista otteluruuhkista tuleekin olemaan juuri Alfretonilla, jonka ottelu Worcester Cityä vastaan jouduttiin peruuttamaan märän kentän vuoksi viime viikon lauantaina. Joukkue pelaa jo nyt kahden ottelun viikkotahdilla, ja maaliskuun lopussa he joutuvat pelaamaan viiden päivän aikana kolme ottelua. Ja tähän ei ole edes laskettu uudelleen järjestettävää Worcester peliä. Toivoa vain sopii, ettei Alfretonin nousuhaaveet kärsi valtavasta otteluruuhkasta! Ihmettelenkin, että eikö Football Conferencen päättävillä elimillä olisi mahdollisuutta jatkaa kautta viikolla tai kahdella, jotta joukkueitten tilanne helpottuisi? Suurin osa pelaajista käy kuitenkin päivätöissä, ja joutuu järjestämään vapaata arkipelejä varten. Kausi loppuu huhtikuun viimeisenä lauantaina, joten nousukarsintojen ensimmäisen kierroksen ottelut pelataan luultavasti 3-7 toukokuuta, ja nousukarsintafinaali kenties 14. päivä. Miksei kautta voisi jatkaa esim. viikolla ja siirtää nousufinaalia toukokuun loppuun? Toisin kuin ylemmillä tasoilla, Conference Northissa nousufinaalia ei pelata Wembleyllä (tai City of Manchester Stadiumilla, kuten Conferencen finaali tänä vuonna, johtuen Wembleyn isännöimästä Mestareiden Liigan finaalista), vaan sarjataulukossa korkeammalle sijoittuneen joukkueen kotikentällä, joten kauden pidentämisen ei luulisi olevat ylitsepääsemätön ongelma.

Boston United-Droylsden 2-0
(Semple, Boyes)
York Street Stadium, Boston 05.02.2011
Yleisöä 1139