It only took nine years

Yhdeksän vuotta sitten joku The FA:n edustaja totesi, että AFC Wimbledonin perustaminen ’would not be in the wider interest of football’. Kun katselen ympärilläni olevia tuhansia sini-keltaisiin väreihin pukeutuneita kannattajia, en voi kuin ihmetellä mitä tyyppi mahtoi tarkoittaa. ’Ei hyvä jalkapalloilun kannalta’? Miksi ei? Paikalla on sylivauvoja ja vanhuksia, naisia ja miehiä. He ovat täynnä toivoa ja uskovat, että tänään eräs englantilaisen jalkapalloilun suurimmista vääryyksistä korjataan ja Wimbledonin nimi palaa liigakartalle.

Ennen peliä kentällä hoilottaa jonkin sortin oopperalaulaja, mutta kukaan ei näytä kiinnittävän häneen mitään huomiota. Kannattajat juttelevat keskenään ja suurimman osan olemuksesta paistaa jännitys ja huoli. Kai me voitetaan tänään? Fanijoukko aloittavaa laulunsa jo alkulämmittelyn aikana ja Dons-katsomon tunnelma imaisee minut vastustamattomasti mukaansa ja huomaan laulavani muiden mukana jo ennen kick offia. Kun joukkueet tulevat kentälle ilotulitusten saattelemana, jännitys on käsin kosketeltavaa. Oopperalaulajan johdolla laulettu God Save the Queen sujuu faneilta joten kuten, ehkä hieman nuotin vierestä, mutta kun ottelun tuomari James Adcock puhaltaa pelin alkaneeksi, kannattajakatsomon AFC Wimbledon-huudot ja ’I can’t help falling in love with you. Wombles!’-laulu sujuvat selvästi paremmalla rutiinilla kuin kansallishymni. Katsomoon on jaettu muovipinnoitetusta paperista taiteltuja viuhkoja, joita läpsyttämällä lähtee kova ääni. Nämä lähinnä saunavihtaa muistuttavat läpäkkeet ovat erityisesti nuoremman väen suosiossa ja tuovat oman sävynsä katsomon meteliin.

Stadionin toisella laidalla istuvat reilu 10 000 Hatter-fania vaikuttavat suhtellisen hiljaisilta. Tai ehkä en vain kuule heidän laulujaan reilun 6000 meluisan Dons-fanin keskellä, mutta ottelua on pelattu jo 25 minuuttia kun Lutonin fanit tuntuvat vasta pääsevän vauhtiin. Luton-katsomossa on kuulemma myös kaksi tyyppiä, joilla on ollut peliin huomattavasti muita kannattajia pidempi matka: kaksi intohimoista Hatters-fania, Neil ja Paul, ovat matkustaneet peliin kotoaan Turks and Caicos –saarilta, ja matkaa miehillä tulee jotain 12 000 kilometriä! Ja minä kun luulin olevani hullu, koska matkustan ympäri Eurooppaa Suomen maajoukkueen perässä! Yritän muistella, että milloin olen viimeksi nähnyt Lutonin pelin paikan päällä, ja tulen siihen tulokseen, että siitä on niin pitkä aika, että joukkue pelasi silloin vielä Championshipissä. Minulla on hieman nostalginen olo, sillä Luton on yksi niistä joukkueista, jonka muistan lapsuuteni Vakioveikkauskupongeilta. Älkää käsittäkö väärin, ei minulla alle kouluikäisenä ollut mitään uhkapeliriippuvuutta tai muuta, mutta muistan antaneeni isälleni hyviä ja erittäin asiantuntevia vinkkejä satumaiselta kuulostavien joukkueitten kuten Lutonin, Oldhamin ja Aston Villan pelien lopputuloksista. Vuosia myöhemmin olen matkustanut pariin otteeseen Lutonin halki matkalla kaupungin lentokentälle, ja voin sanoa, että kaupungista on satumaisuus kaukana – suoraan sanoen Luton vaikuttaa vieläkin olevan hirveämpi läävä kuin Rochdale, ja se on jo hyvä saavutus!

Tauolla katselen jälleen ympärilläni istuvien fanien kasvoja ja mietin, että suurin osa heistä on varmasti ollut mukana Wimbledonin satumaisessa tarinassa alusta lähtien. Katsomossa näkyy myös muutamia Wimbledon FC:n aikainen pelipaitoja, jotka tosin näyttävät jääneet hieman pieniksi vuosien saatossa. Monet näistä faneista olivat luultavasti paikalla Sandhurst Townin Bottom Meadow:lla kun Dons aloitti non-league taipaleensa elokuussa 2002. He ovat seisseet sateessa mutaisten kenttien laidalla Combined Counties Leaguessa 8.sarjatasolla ja rakastaneet sydämensä pohjasta tuntemattomia pubi-joukkuetason pelaajia, jotka ovat vetäneet Wimbledonin sinisen peliasun päällensä. Jalkapalloromantikko minussa toivoo yhä enemmän, että Wimbledon tulee tämän ottelun voittamaan. Katseeni siirtyy kentän laidalle saapuvaan manageriin Terry Browniin. Mies on ollut Wimbledonin puikoissa kolme vuotta ja aiemmin Aldershotin peräsimessä kokenut kolme play off-finaalia; yhden voiton ja kaksi tappiota rangaistuspotkukisan jälkeen. Lutonin manageri on sen sijaan hieman kokemattomampi: noin kuusi viikkoa ennen tämän päivän peliä Luton ja joukkueen silloinen manageri Richard Money purkivat sopimuksensa ’yhteisymmärryksessä’ ja seura nosti kakkosmanageri Gary Brabinin käskyttäjäksi. Brabin on jo ehtinyt saada nimensä City of Manchester Stadiumin historian kirjoihin: hän oli ensimmäinen stadionilla varoituksen saanut pelaaja, kun hän pelasi siellä walesiläisen TNS:n riveissä Mestarien Liigan karsintaa kesällä 2003. Toivon hiljaa mielessäni, että hän ei tänään saa enempää kunniaa.

Ympärilläni istuvat kannattajat eivät ole ainoita, jotka ovat seuranneet AFC Wimbledonia halki sateen ja viiman ja kannustaneet seuran neljään liiganousuun kahdeksassa vuodessa. Joukkueen maalivahti Seb Brown on myös seisonut katsomossa fanien keskellä, kausikortti taskussaan, jo 12 vuotiaasta pikkupojasta lähtien. Nyt, seuran historian merkittävimpänä päivänä kaveri näyttää vieläkin 12 vuotiaalta, mutta nyt hän seisoo katsomon sijaan maalinsuulla ja on pelannut virheettömän ottelun. 120 minuutin pelin jälkeen ottelu päättyy maalittomana ja peli joudutaan ratkaisemaan rankkareilla. Maalivahti Brown vilkaisee hanskoissaan pitelemäänsä ryppyistä ‘lunttilappua’ tarkistaakseen, mihin kulmaan Lutonin pelaajat yleensä vetävät. Kertaus tuottaa tulosta, koska poika torjuu sekä Jason Walkerin että Alex Lawlessin laukaukset. Kun Dons-kapteenin ja fanien suursuosikin Danny Kedwellin rankkari pamahtaa verkon perukoille, katsomo ympärilläni räjähtää. Yhdeksän vuoden odotus on ohi – Wimbledon on palannut liigaan. Kasa faneja ryntää katsomon etuosaan juhlimaan ja tönäisee minut sivuun, enkä näe heidän takaa kentällä juhlivia pelaajia. Kannattajat laulavat ‘Nine years. It only took nine years!’ ja päätykatsomoon levitetään viesti sille The FA:n jannulle: ‘AFC Wimbledon. Not in the interest of football?’. Pelaajat tanssahtelevat kentällä ja joku heistä kaataa liigan sponsorin, vedonlyöntiyhtiö Blue Sq:n kuutionmuotoisen maskotin. Tarvitaan kuutisen pelaajaa, että maskotti saadaan takaisin jaloilleen.

Noin kahdenkymmenen minuutin jälkeen katsomo alkaa tyhjenemään ja itä-Manchester kaikuu AFC Wimbledon-huudoista. Kun nousen keskustaan menevään bussiin, edessäni oleva Dons-fani sanoo kuskille ’Kolme lippua Valioliigaan, kiitos.’ Tuo on ehkä vielä kaukainen haave, mutta olen melko varma, että Dons on Championship-tason joukkue viimeistään kuuden vuoden kuluttua. Ja toivottavasti Dons-fanit saavat lopullisen voiton vielä nopeammin ja AFC Wimbledon nousisi korkeammalle sarjatasolle kuin MK Dons.

AFC Wimbledon-Luton Town 0-0 (4-3 rp)
Conference Premier Promotion Final,
City of Manchester Stadium, Manchester 21.05.2011
Yleisöä: 18 195

Matkalla liigaan

19.04.1988 FA Cupin semifinaalissa White Hart Lanella kohtasivat Luton Town ja Wimbledon FC. Ottelu päättyi tuolloin Crazy Gangin 2-1 voittoon John Fashanun ja Dennis Wisen maaleilla ja joukkue yllätti finaalissa Liverpoolin varmistaen näin paikkansa brittifutiksen folkloressa nousemalla 11 vuodessa Southern Leaguesta FA Cupin voittajaksi. 2000-luvun alkupuolella Wimbledonin puuhamiehet hyväksyivät liikemies Pete Winklemanin suunnitelman siirtää joukkue Lontoosta lähes 100km päässä sijaitsevaan Milton Keynesiin. Kannattajat eivät luonnollisesti hyväksyneet perinteisen seuran raastamista juuriltaan joten he käänsivät selkänsä seuralle ja perustivat vuonna 2002 AFC Wimbledonin jatkamaan alkuperäisen Donsin kunniakkaita perinteitä. Tuhannet kannattajat alkoivat seuramaan kahdeksannella sarjatasolla aloittanutta seuraa ja ensimmäisellä kaudellaan joukkueen katsojakeskiarvo oli yli 3000; suurempi kuin silloin vielä Wimbledon FC:n nimellä ykkösdivarissa pelanneella nykyisellä MK Donsilla. Alkuperäinen Wimbledon FC joutui selvitystilaan vähentyneiden tulojen takia kesällä 2003 ja siirtyi uuteen kotikaupunkiinsa saman vuoden syyskuussa – ja samaan aikaan kaupungin alkuperäinen ykkösseura (tai ainakin kaupungin suurin seura) Milton Keynes City joutui konkurssiin investointien puutteen takia. Etelä-Lontoossa kannattajien perustama uusi seura sen sijaan nousi vauhdilla non-league pyramidissa aina vain korkeammalle tasolle, ja tänä keväänä joukkue saavutti Conference Promotion Final:in ja on siis taistelemassa noususta liigatasolle.

Nousufinaalista myös liigaan yrittävän Lutonin suunta sen sijaan on viime kausina ollut alaspäin ja seura putosi kolmessa vuodessa toiseksi korkeimmalta sarjatasolta viidennelle. Seura perustettiin 1885 kun kaksi paikallista joukkuetta, Wanderers ja fantastiselta kuulostava Excelsior yhdistyivät ja Luton Townista tuli ensimmäinen ammattilaisseura eteläisessä Englannissa kun he alkoivat maksamaan pelaajilleen palkkaa 1891. Hatters putosi korkeimmalta sarjatasolta kauden 1991-92 päätteeksi ja koki pohjan kaudella 2008-09 kun seuralta erinäisten talousvaikeuksien vuoksi vähennettiin 30 pistettä ja putoaminen Conference tasolle 89 vuoden liigataipaleen jälkeen oli käytännössä selvä jo ennen kauden alkua. Seuralla on muutakin yhteistä Wimbledonin kanssa kuin tuo FA Cupin semifinaali. Jo vuonna 1982 Lutonin johtoporras harkitsi muuttoa 32km päähän Milton Keynesiin, mutta kannattajien vastarinta piti seuran Kenilworth Roadilla, joka on ollut Hattersien koti vuodesta 1905. Vuonna 2000 Pete Winkleman, eli sama hyypiö joka myöhemmin onnistui tuhoamaan toimillaan Wimbledon FC:n, yritti jälleen siirtää Luton Townia Milton Keynesiin, mutta silloin liiga esti siirron, vedoten siihen, että ’seurojen täytyy pysyä omalla alueellaan’.

Lauantaina, hieman yli 23 vuotta tuon kuuluisan FA Cupin semifinaalin jälkeen, AFC Wimbledonin kohtaa jälleen Lutonin. Conferencen nousufinaali pelataan poikkeuksellisesti Wembleyn sijaan Manchesterissä, koska Mestarien Liigan finaalin takia brittifutiksen kansallispyhättö on käyttökiellossa. Tämä on mielestäni harmi erityisesti AFC Wimbledonin kannalta, koska heille visiitti uudelle Wembleylle olisi ollut ensimmäinen laatuaan, Hatters sen sijaan voitti siellä Scunthorpen Johnstone’s Paint Trophyn finaalissa 3-2 keväällä 2009. Toisaalta Eastlands on kokonsa puolesta ehkä parempi valinta, koska nousufinaaleissa on ollut keskimäärin hieman päälle 30 000 katsojaa, ja hieman alle 48 000 katsojan stadion tulee näyttämään huomattavasti täydemmältä kuin 90 000 katsojan Wembley, ja tunnelmakin on toivottavasti hienompi.

Finaali on aiheuttanut kannattajissa suuria tunteita jo ennen kun palloa on edes potkaistu. Molempien joukkueitten kannattajat alkoivat tietysti välittömästi marmattamaan siitä, että he joutuvat matkustamaan Manchesteriin asti, mitä en henkilökohtaisesti jaksa ymmärtää; siinähän näette miltä tuhansista ja tuhansista kannattajista tuntuu, kun he joutuvat matkustamaan pohjoisesta Wembleylle niin finaaleihin kuin maaotteluihin, joten älkää valittako! Mutta ennen kaikkea närää on aiheuttanut törkeät lippujen hinnat. Lippujen myynti on seurojen sijasta annettu ulkopuoliselle lippupalvelulle, joka rokottaa palvelumaksuja £3/lippu ja pahimmillaan yli £5 postimaksuja. Sen lisäksi halvin aikuisten lippu maksaa £36, mikä on lähes kolme kertaa enemmän kun Wimbledonin kotipelien liput (ja £10 kalliimpi kuin viikkoa myöhemmin Old Traffordilla pelattavien League 1 ja 2 nousufinaaleiden halvimmat liput!), joten kannattajien mielipaha on täysin ymmärrettävää. Ottelusta on tulossa toivottavasti hyvin tasainen. Wimbledon oli sarjassa toisena ylivoimaisen mestarin Crawleyn jälkeen, kuusi pistettä kolmanneksi jäänyttä Lutonia edellä. Molemmat joukkueet voittivat kaksiosaisissa semi-finaaleissa vastustajansa selvästi: Dons rökitti Fleetwoodin yhteistuloksella 8-1 ja Hatters puolestaan peittosi Wrexhamin ’Punaiset Lohikäärmeet’ 5-1. Itse päätin lähteä katsomaan finaalia, nyt kun ottelu kerrankin pelataan oikealla puolella maata, ja luonnollisesti hyppään sympaattisen AFC Wimbledonin kelkkaan, vaikka minulle oikeastaan on ihan yksi ja sama kuka liigaan nousee.  Come on, Dons!

Muistoja vuosien takaa...Wimbledon-Luton 1988 osa 1
Muistoja vuosien takaa...Wimbledon-Luton 1988 osa 2

Palkintogaala

Conference Northissa kausi 2010-11 on nyt ohi, ja nousukarsinnatkin on pelattu, joten lienee aika palkita kauden parhaat. Asiantuntemustahan minulta ei tunnetusti löydy ollenkaan, joten palkinnot on annettu enemmän sydämellä kuin järjellä, mutta mitä siitä.

Vuoden pelaaja: Ciaran Kilheeny
Mitä voin sanoa? 32 maalia 49 ottelussa. Pelastanut joukkueen useaan otteeseen maaleillaan ja kerran huikealla (joskin sääntöjen vastaisella) torjunnalla. Olisi ehdottomasti tärkeää pitää Killer myös ensi kaudella Droylsdenin väreissä, mutta pelkään pahoin, että mies palaa Conferencesta pudonneeseen Southportiin.

Vuoden maali: Lee McEvilly vs. Alfreton
Kauden aikana Bloods teki useita maaleja huikeilla vedoilla reilusta kahdestakymmenestä metristä, mutta mikään ei voita McEvillyn laakia omalta kenttäpuoliskolta Alfretonia vastaan. Eräs hienoimmista koskaan livenä näkemistäni maaleista.

Paras vastustaja: Ebbsfleet United
Hyviä vastustajia oli monia: Alfreton, Blyth, AFC Telford. Silti mieleeni on parhaiten jäänyt tammikuussa FA Trophyn ottelussa kohdattu Conference Southin Ebbsfleet United. Joukkue pelasi viihdyttävää, hyökkäävää lyhytsyöttöpeliä ja piti Droylsdenia pitkään ahtaalla. Joukkue nousi ansaitusti ensi kaudeksi Conferenceen voittamalla tiukassa nousufinaalissa Farnborough:n 2-4.

Paras peli: Droylsden-Ebbsfleet United 1-0
FA Trophyn toisen kierroksen ottelu oli hyvää mainosta non-league jalkapalloilulle. Molemmilla joukkueilla oli hyviä maalipaikkoja, kummankin joukkueen maalivahdit olivat huippuvireessä ja peli oli kaiken kaikkiaan kaunista katsottavaa. En muista, milloin olisin ollut futispelissä niin hermostunut ja jännittynyt kun Ebbsfleet pelin viimeisen vartin aikana.

Ottelu, jonka haluaisin unohtaa: Droylsden-Solihull 0-5
Ottelu, missä viimeisetkin salaa hautomani nousuhaaveet murtuivat. Tulos kertoo kaiken – keskinkertainen vastustaja piti hampaatonta kotijoukkuetta täysin pilkkanaan ja minä toivoin, että olisin jäänyt kotiin katsomaan telkkaria.

Parhaat vierasfanit: Ebbsfleet United
Non-league fanit ovat aivan omaa luokkaansa. Ystävällisiä ja ennen kaikkea todellisia jalkapalloihmisiä, jotka rakastavat peliä ja joukkuettaan täydestä sydämestään ja joille menestys ja modernit stadionit eivät ole kaikki kaikessa. Sadoista kauden aikana näkemistäni hienoista faneista parhaiten mieleeni ovat jääneet Fleet-kannattajat, jotka olivat todella suurella joukolla matkustaneet 377km matkan Kentistä ja auttoivat luomaan upean tunnelman Butchers Armsille.

Suosikkivastustaja: Blyth Spartans
Suurin osa Bloods-faneista luultavasti valitsisi paikalliskilpailijan Stalybridgen suosikkivastustajakseen, mutta minun lempivastustajani on Spartans. Koillis-Englannin pojat on aina mukava kohdata; pelit ovat yleensä tiukkoja, seuralla on hyviä pelaajia, kuten yksi liigan kovimmista maalitykeistä Paul Bryson ja oma suosikkini, puolustaja Michael Tait. Croft Park on myös yksi mukavimmista vieraspelireissuista liigassa.

Paras stadioni: Impact Arena, Alfreton
Vaikea valinta! Jakemans Stadium, Marston Road, harjoitusottelussa kohdatun Halifax Townin The Shay... Kaikki mukavia pikkustadioneita, mutta ehkä viihtyisin kaikista oli Alfreton Townin Impact Arena, huolimatta ottelun lopputuloksesta. Ensi kaudella Derbyshiressä pelataan Conference tasolla, ja kun seura on myös päättänyt siirtyä täyspäiväiseksi ammattilaisseuraksi, kuka tietää, kuinka pitkälle he pääsevät. Katsokaa vaikka Fleetwood Townin menestystä tällä kaudella!

Paras vastustajien pelaaja: James Walshaw, Guiseley AFC
Jälleen vaikea valinta. Alfretonin Liam Hearn olisi ehkä ollut luonnollinen valinta, mutta päätin kuitenkin antaa parhaan vastustajien pelaajan palkinnon Guiseleyn James Walshaw:lle. Ex-Ossett Town/Farseley Celtic hyökkääjä mätti yli 20 liigamaalia tällä kaudella ja vain maaginen Hearn ohitti miehen maalintekijätilastossa. Valitettavasti Walshaw:n maali nousukarsintafinaalissa ei riittänyt, vaan Lions hävisi AFC Telfordille 3-2.

Taas te?: Hyde FC
Droylsden kohtasi paikallisvastustaja Hyden viisi kertaa kauden aikana, ja minä näin jokaisen näistä otteluista. Kolme kertaa voitimme 3-1 ja loput otteluista päättyivät tasapeliin, maalieron ollessa10-4 Droylsdenille. Koska Tigers (valitettavasti) säilyi sarjassa, kohtaamme heidät taas ensi kaudella, toivottavasti vain kahdesti.

Vuoden vihollinen: Scott McGleish, Leyton Orient
FA Cup unelmat särkyivät muutamassa minuutissa kylmällä ja pimeällä Brisbane Roadilla. Ensimmäisessä osaottelussa TV-kameroiden edessä Bloods pelasi hienosti ja olisi ansainnut voiton, mutta Orientin 37 vuotias Scott McGleish tasoitti pelin 73 minuutilla. Tunnen vieläkin valtavaa syyllisyyttä ja tunnen olevani huono fani, koska en päässyt Lontooseen uusintaotteluun ja kadun sitä ehkä vielä pitkään. Droylsden johti 2-0 13 minuuttia ennen täyttä aikaa, mutta Orient tasoitti ottelun 89 minuutilla. Jatkoajalla pikkuseuran puoliammattilaiset väsyivät ja Orient iski veteraanihyökkääjä McGleishin johdolla kuusi maalia puolessa tunnissa. Olisivat edes lopettaneet sen 3-2 voittomaalin jälkeen. Siat.

Ja taas yksi kausi paketissa...

Kauden viimeisessä ottelussa vastassa on Gloucester City ja Tigers on tuonut paikalle reilusti vierasfaneja. Monet heistä ovat pukeutuneet naamiaisasuihin ja joukkueiden tullessa kentälle Hämähäkkimies, Wonder Woman, pari gangsteria ja sänkileukainen morsian heittelevät kentälle keltaisia ja mustia ilmapalloja ja kreppipaperia ja huutavat rytmikkäästi ‘City! City!’. Droylsdenin teinimölisijät eivät vastaa, mutta onneksi ennen peliä yleisölle on esitelty kymmeniä juniorijalkapalloilijoita, jotka ovat saaneet kauden aikana palkintoja ja nämä pikkupojat innostuvat kilpahuudantaan Hämähäkkimiehen seurueen kanssa. Muutama pikkupoika tosin erehtyy ‘City!, City!’ huutojen tarkoituksesta ja yrittävät ensin huutaa ‘United! United!’ mutta pian he saavat tahdista kiinni ja alkavat kannustaa Droylsdenia.

Jälleen kerran Bloods aloittaa vauhdikkaasti ja vain viiden minuutin kohdalla Kilheeney ohittaa paitsioansan ja pistää pallon nätisti Kevin Sawyerin selän taakse. Peli aaltoilee viihdyttävästi päädystä toiseen ja Hämähäkkimies kavereineen pitää karnevaalitunnelmaa yllä. Puolen tunnin pelin jälkeen tilanne on jo 2-2, ja alan epäilemään, että jos vauhti pysyy tällaisena niin loppuvihellyksen aikoihin maalimäärä on kaksinumeroinen. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta mutta kylmän viiman vuoksi joudun vetämään hupparin päälleni. Siitä huolimatta nautin kauden viimeisestä pelistä ja mietin, että tänään varmaan vain kahdessa matsissa pelataan tosissaan. Nousukarsintapaikat on jo jaettu ja kuudenneksi sijoittunut Nuneaton tulee ottamaan sarjanelosen Eastwoodin paikan karsinnoissa, mutta sen sijaan sekä Staffordilla että Hydella on vielä mahdollisuus säilyttää sarjapaikkansa. Jompi kumpi joukkueista putoaa ja Staffordin täytyy voittaa vieraissa Stalybridge ja toivoa, että Hyde ei voita, jotta Rangers säilyisi Conference Northissa.

40 minuutin korvilla Will Morford tekee päivän toisen maalinsa ja vielä hieman ennen taukoa Tigers ehtii karata 4-2 johtoon, kun yleensä niin luotettava Bloods-vahti Paul Phillips nukahtaa. Phillo koppaa Gloucesterin pelaajan laukauksen helposti syliinsä, mutta heittää avauksen suoraan Darren Edwardsin syliin, eikä ex-Bath City hyökkääjä erehdy. Rockingham Trianglen historian viimeisessä ottelussa Corbyssa Hyde johtaa ex-Bloods pelaajien David McNivenin ja Steve Halfordin maaleilla 2-1, eli paikalliskilpailijamme on säilymässä sarjassa. Nyt en voi kuin rukoilla, että maanantaina FC United häviää, koska heitä en missään nimessä haluaisi samaan liigaan Droylsdenin kanssa! Butchers Armsilla toinen puoliaika sujuu lähes yhtä vauhdikkaasti kuin ensimmäinen ja Bloods yrittää epätoivoisesti kaventaa, mutta Holdenin ja Brownhillin yritykset eivät tuota tulosta. Neljäs erotuomari näyttää viisi minuuttia lisäaikaa. Vain viisi minuuttia kautta jäljellä! Droylsden pyörittää, mutta Alex Brownin veto pamahtaa ylärimaan ja tuomari Johnson puhaltaa pilliinsä.

Taputan kun pelaajat poistuvat kentältä viimeisen kerran tällä kaudella. Monia en kenties tule enää Droylsdenin paidassa näkemään. Se oli sitten siinä. Kausi, joka alkoi 4-2 kotivoitolla Eastwoodista 372 katsojan edessä, päättyy 4-2 kotitappioon 352 katsojan edessä. 55 ottelua, joista näin 35 (näistä 18 päättyi voittoon, 6 tasapeliin ja 11 tappioon). Missasin viisi kotiottelua, mutta 69 kertaa riemuitsin paikan päällä Bloodsien tekemää maalia ja 60 kertaa kirosin kun vastustajat pistivät pallon maaliin. Matkustin Droylsdenin perässä 3468 kilometriä Workingtonista Blythiin ja Bostonista Ashingtoniin plus turhat reissut Eastwoodiin ja Redditchiin - en malta odottaa mitä ensi kausi tuo tullessaan!

Drolsden-Gloucester City 2-4
(Kilheeney, Rouse; Morford 2, Mullins, Edwards)
Butchers Arms, 30.04.2011-05-02
Yleisöä 352