Cup-finaalissa Wembleyllä

Non-league kauteni tuli päätökseen tällä kertaa Wembleyllä, kun matkustin Lontooseen katsomaan sekä FA Trophyn että FA Vasen finaalit. Kaksi non-league skenen suurinta ottelua on perinteisesti järjestetty Wembleyllä, vaikka kansallistadion 90000 kapasiteetillaan niille aivan liian suuri areena onkin. Lauantaina York voitti lähes 20000 ihmisen edessä Newport Countyn 2-0 sadannessa uuden Wembleyn kaaren alla pelatussa ottelussa. Tämä oli Minstermenin ensimmäinen matsi kahdesta Wembley-finaalista kahdeksan päivän sisään; joukkue palasi pääkaupunkiin seuraavan viikon sunnuntaina voittamaan Luton Townin Conferencen nousufinaalissa ja näin varmistaen paluunsa liigatasolle kahdeksan vuoden evakon jälkeen. 

En ole aiemmin käynyt katsomassa FA Vasea, joka on cup-kilpailu yhdeksännellä sarjatasolla ja sitä alempana pelaaville joukkueille. Kilpailu alkoi vuonna 1974 ja korvasi aiemman FA Amateur Cupin. Ensimmäisen cupin voitti Hoddesdon Town ja kolmena viime vuonna kannu on matkannut koillis-Englantiin Whitley Bayn matkassa. Whitley Bay onkin cupin historian menestyksekkäisen seura viidellä mestaruudellaan. Tänäkin vuonna pokaali tuli matkustamaan ottelun jälkeen koillis-Englantiin, koska finaalissa kohtasivat kaksi Newcastlen seudulta olevaa Northern Leaguessa pelaavaa joukkuetta: Dunston UTS ja viidennellä kierroksella hallitsevan mestarin Whitley Bayn tiputtanut West Auckland FC.

Vaikka FA Vasen finaalissa kävisi miten tahansa, vuonna 1893 perustettu West Auckland on jo saanut nimensä jalkapallon historian kirjoihin, vaikka heidän tarinansa ei se kaikkein tunnetuin olekaan. Seura voidaan nimittäin laskea kaikkien aikojen ensimmäisiksi maailmanmestareiksi, ja seuran logo muistuttaa tästä saavutuksesta, vaikka titteli virallisesti kuuluukin Uruguaylle.  Teen avulla miljoonaomaisuuden haalinut Sir Thomas Lipton esitti 1900-luvun alkupuolella idean kansainvälisestä jalkapalloturnauksesta, johon ottaisivat osaa eri maiden edustajat ja Torinossa pelattuun turnaukseen kutsuttiin edustajat Saksasta, Italiasta, Sveitsistä ja Englannista. The FA kieltäytyi lähettämästä virallista edustajaa, kenties kuvitellen ylimielisesti, että Englanti on tasoltaan moisten höntsäturnauksien yläpuolella ja että joukkueet saavat omassa liigassaan paljon kovatasoisempia otteluita,  joten joukkueen valitseminen jäi Sir Thomasin harteille. Ei ole täyttä varmuutta, miksi juuri West Auckland FC valittiin kilpailuun mukaan. Yhden teorian mukaan eräs Sir Thomasin työntekijöistä toimi tuomarina Northern Leaguessa, ja ehdotti West Aucklandia ja toisen teorian mukaan Sir Thomas pyysi sihteeriään ottamaan yhteyttäW.A:han, tarkoittaen Woolwich Arsenalia ja sihteeri erehtyi seurasta, mutta oli miten oli, lähinnä kaivosmiehistä koostunut kyläseura pääsi osallistumaan kilpailuun; osa pelaajista jopa panttasi omaisuutensa saadakseen tarpeeksi rahaa matkaan.

Huhtikuussa 1909 West Auckland FC voitti ensimmäisessä ottelussaan Stuttgartin 2-0 ja pääsi finaaliin FC Winterhuria vastaan, joka oli voittanut ensimmäisellä kierroksella Juventuksen ja Torinon pelaajista koostuneen Torino XI:n 2-1. West Auckland voitti finaalin myös 2-0 ja varmisti näin ensimmäisen jalkapallon maailmanmestaruuden. Kahden vuoden päästä joukkue matkusti takaisin Italiaan ja pääsi jälleen finaaliin voitettuaan ensimmäisessä ottelussa FC Zürichin. Finaalissa vastaan asettui suuri ja mahtava Juventus, ja kyläseura yllätti ennakkosuosikkina otteluun lähteneen Vanhan Rouvan (joka kyllä tässä vaiheessa oli vasta Nuori Neiti) 6-1 ja sai Sir Thomas Lipton Trophyn omakseen. Turnaus oli kuitenkin jättänyt seuran pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin ja se joutui panttaamaan jopa pokaalinsa velkojen takeeksi. Seura hajosikin 1912, mutta kokosi rivinsä uudelleen kaksi vuotta myöhemmin West Auckland Townina. Vasta 50 vuotta myöhemin seura sai Sir Thomas Lipton Trophyn takaisin, kun he jäljittivät pokaalin sen hetkisen omistajan ja ostivat sen takaisin sadalla punnalla. Alkuperäinen pokaali varastettiin 1994 eikä sitä ole sen koommin löydetty. Seura sai kuitenkin kopion pokaalista, joka on nykyisin esillä West Auckland Working Men’s Clubilla. 2009 turnauksen 100v. vuosipäivän kunniaksi joukkue kutsuttiin Italiaan pelaamaan Juventuksen U-20 junnuja vastaan, mutta tällä kertaa West ei pystynyt uusimaan voittoaan vaan hävisi 7-1.

Dunston UTS:llä sen sijaan on paljon lyhyempi historia; seura perustettiin vasta 1975 Whickham Sportsin nimellä ja seuran suurimmat saavutukset ovat Norther League Cupista, jonka The Fed on voittanut viidesti.West on vieraillut kerran vanhalla Wembleylla vuonna 1961 FA Amateur Cupin finaalissa, mutta Dunstonille ottelu on ensimmäinen englantilaisen jalkapalloilun henkisessä kodissa. Joukkueet olivat kohdanneet jo neljästi tällä kaudella (kahdesti liigassa ja FA Cupissa, jossa he joutuivat uusintaan) molempien joukkueiden voitettua kerran ja pelattua kahdesti tasan, joten odotettavissa oli jännittävä ja tasainen ottelu. Olin itse valinnnut Westin katsomon ja jo heti aloituspotkusta adoptoitu suosikkijoukkueeni yritti pistää pallon Dunstonin maalia vartioineen Liam Connellin selän taakse. Dunston kuitenkin pääsi peliin mukaan ja sai jo johtomaalinkin, kun lähes 400 matsia liigatasolla ja Ipswichin riveissä jopa Valioliigaa pelannut nyt jo yli nelikymppinen Chris Swailes pisti Michael Dixonin tolppaan kimmonneen vapaapotkun sisään, mutta maali hylättiin paitsiona. Peli jatkui viihdyttävänä ja puolen tunnin kohdalla Dunstonin ykköshyökkääjä Andrew Bulford vei joukkueen johtoon ja teki samalla FA Vasen uuden ennätyksen – mies on tehnyt maalin joukkueelleen joka kierroksella, mukaan lukien uusintaottelut! Toisella jaksolla myös Westiltä hylättiin maali paitsiona ja joukkueella oli lähes mahdoton tehtävä rikkoa Dunstonin puolustus, jossa erityisesti eläkeikäinen Swailes oli täysin ohittamaton. Hyökkäyspäässä Fed kolisutteli tolppaa muutamaan otteeseen, kunnes Bulford iski maalin numero 15 tämän kauden FA Vasessa kun peliä oli noin kymmenen minuuttia jäljellä ja Dunston pääsi kiipeämään 107 askelmaa Wembleyn Royal Boxiin ja nostamaan pokaalin.

Dunston UTS-West Auckland Town 2-0

(Bulford 2)

FA Vase Final

Wembley Stadium, Lontoo 13.05.2012

Yleisöä 5126

Murskavoitolla kesätauolle

Vaikka Droylsdenin kahdeksan ottelun tappioton putki tulikin päätökseen kaksi viikkoa sitten Gloucesteria vastaan ja viimeisten kolmen ottelun aikana joukkue ei ole pelannut kuin kunniasta, niin tämänkin päivän ottelulla on suuri merkitys sarjataulukon toisessa päässä. Ennen viimeistä kierrosta vielä kahdeksan joukkuetta kamppailevat välttääkseen 20. sijan ja putoamisen Blythin ja Eastwoodin kanssa sarjaporrasta alemmas. Kauden viimeisessä ottelussa vastassa on Vauxhall, joka on yksi noista kahdeksasta putoajakandidaatista. Vain voitolla joukkue varmistaisi paikkansa kuudennella sarjatasolla ensi kaudeksi; jos Motors häviää, he ovat riippuvaisia muiden pelien tuloksista.

Bloods aloittaa vahvasti ja sekoittaa useaan otteeseen Motorsien puolustuksen. Noin 20 minuutin jälkeen kotijoukkue saa vihdoin avausmaalin, kun hienon kauden pelannut Carlos Logan keskittää pallon laidalta Lewis Killeenille. Vauxhallin maalivahti torjuu laukauksen mutta Dan Gardner on jälleen oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja pistääpallon verkon perukoille.

Ensimmäisen puoliajan loppupuolella Butchers Armsilla nähdään kunnon pitch invasion: arviolta hieman päälle vuoden ikäinen lapsi, ilmeisesti kamerunilaishyökkääjä Alirou Nsangoun poika, livahtaa kentälle ja kipittää nauraen kohti Droylsdenin maalivahtia Danzelle St.Louis-Hamiltonia. Peli pyörii juuri kentän toisessa päässä ja poika ehtii jo kuudentoista alueen sisään, ennen kuin maalivahti huomaa pienikokoisen kentänvaltaajan ja koppaa pojan hyppysiinsä. Huolimatta yleisön huudoista, tuomari huomaa tilanteen ja keskeyttää pelin vasta kun Danzelle ojentaa pojan kentälle juosseelle järjestysmiehelle, joka palauttaa hänet nolona kentän laidalla seisovalle vekaraa ’vahtineelle’ miehelle.

Nuoren kentänvaltaajan jälkeen peli alkaa taas pyörimään vaarallisen näköisesti Droylsdenin maalin edustalla. Ja viime viikkoina niin luotettavasti esiintynyt Danzelle tekee lähes katastrofaalisen hasardin, kun hänen purkupallo osuu suoraan maalin edustalla kärkkyneen Vauxhallin janarin lapikkaaseen, mutta veto kimpoaa onneksi rahtusen yli maalin. Toinen puoliaika jatkuu kotijoukkueen painostaessa ja peli on kaunista katseltavaa. Gardner tuplaa maalitilinsä ja Vauxhall saa myös kavennusmaalin. Pelikello kulkee uhkaavasti kohti 90 minuuttia ja jälleen yhden kauden loppua.Hieman ennen täyttä aikaa Steve Hall kaadetaan rankkarialueella ja Gardner kumartuu asettamaan pallon pilkulle ja kylmän rauhallisesti nostaa pallon yli maalivahdin ja viimeistelee hattutempun kauden 14. liigamaalillaan.Neljäs erotuomari näyttää lisäajan pituudeksi kuusi minuuttia. Kuusi minuuttia ja taas yksi kausi on ohi. 110 päivää seuraavan kauden alkuun. Huoh... En malta odottaa. Ensi kaudesta on tulossa erittäin mielenkiintoinen, koska Darlington putosi Conferencesta (tosin seura saatetaan taloudellisten vaikeuksien vuoksi pudottaa suoraan Conference Northia alemmalle sarjatasolle) ja Chester nousi Northern Premier Leaguesta. Tämä peli ei kuitenkaan ole vielä ohitse. Koko ottelun upeasti pelannut Dale Johnson onnistuu vihdoin maalinteossa usean läheltäpiti-tilanteen jälkeen. Myös Motors saa lohdutusmaalin, mutta vasta Stalybridgestä kantautunut tieto Hinckleyn tappiosta varmistaa myös heidän paikkansa Conference Northissa ensi kaudella.

Kun tuomari puhaltaa pelin päättyneeksi, pelaajat tulevat vielä kerran päätykatsomon eteen. Hattutempun tehnyt Dan Gardner taputtaa kannattajille ja kiittää heitä kannustuksesta. Jokaisen maalinsa jälkeen hän tuuletti katsomon suuntaan normaalia enemmän ja mietinkin hiljaa mielessäni, onko tämä merkki siitä, että mies viimeisen kerran kiittää uskollisia kannattajia tuesta ennen siirtymistään johonkin kovempaan seuraan. Toivottavasti ei, mutta en olisi yhtään yllättynyt, jos näin kävisi. Dan on ollut selkeästi joukkueen paras pelaaja koko kauden ja pelannut tasaisen varmasti myös muun joukkueen rämpiessä.

Ottelun jälkeen klubitalolla palkitaan kauden parhaat. Olen miettinyt koko ottelun, kehtaanko mennä seuraamaan tilaisuutta, mutta lopulta päätän mennä. Seisoskelen klubitalon nurkassa ja tunnen oloni erittäin noloksi. En minä kuulu tänne. Aivan varmasti kohta joku tulee sanomaan, ettäolet naurettava, mene pois. Pelaajat alkavat valua paikalle pukukopista suihkunraikkaina ja palkintojen jako voi alkaa.En ole lainkaan yllättynyt äänestyksen lopputuloksesta. En tietenkään, kyllähän minä tiedän,  koska äänestin itse aivan samalla tavalla: kauden toiseksi parhaana pelaajana palkitaan Dale Johnson ja kauden parhaana Dan Gardner. Dan kahmii kannattajayhdistyksen palkinnon lisäksi sekä tuulipukukannattajien että pelaajien vuoden parhaan palkinnot –vain sikariportaan valinta menee eri osoitteeseen ja kyseinen pysti päätyy Carlos Loganin hyllyn reunalle.

Droylsden FC-Vauxhall Motors FC 5-2

(Gardner 3, Brown, Johnson; Holsgrove, Fearnehough)

Butchers Arms, 28.04.2012

Yleisöä 401

Vanhan suosikin paluu

Hienoa! Vanha Bloods-suosikkini Alex Meechan on Harrogaten avauskokoonpanossa. Hän oli ehdoton suosikkipelaajani ensimmäisellä non-league kaudellani, mutta vaihtoi sen jälkeen maisemaa ja siirtyi AFC Telfordiin ja sieltä lainalle Harrogateen tällä kaudella. Olen nähnyt Harrogatenkin vain kerran, joten olen odottanut matsia malttamattomana lauantaista lähtien.

Käytän koko ottelun alun siihen, että seuraan mitä Alex tekee. Valitettavasti mies näyttää olevan koko ajan Droylsdenin maalin suulla pahanteossa. En tiedä johtuuko se näyttämisen halusta (mielestäni hän ei koskaan saanut tarpeeksi peliaikaa Droylsdenin riveissä) vai vain Meechanin yleisestä hyvyydestä, mutta kaveri painaltaa jokaisen hyökkäyksen piikissä ja tämä huolestuttaa minua valtavasti. Lähes joka kerta, kun entinen suosikkipelaajani on tullut pelaamaan vastustajien riveissä, hän on tehnyt maalin ja tämäkään ilta ei tuota poikkeusta tuohon ikävään sääntöön; ottelu ei ole ehtinyt vanheta edes kymmentä minuuttia, kun Meechan iskee Harrogaten avausmaalin.

Olen keskittynyt niin intensiivisesti Meechanin tekemisiin, että tajuan vasta maalin jälkeen, että nykyinen suosikkipelaajani Dan Gardner on palannut Droylsdenin avaukseen. Ja tapansa mukaan hallitsee keskikenttää aivan suvereenisti. Ottelua ei ole pelattu kuin hieman alle vartti, kun Dan tasoittaa pelin pilkulta. Peli on mukavan vauhdikasta, molemmat joukkueet yrittävät pelata kaunista syöttöpeliä ja vaikka kaikki syötöt eivät ihan omille menekään, se on silti mukavaa seurattavaa.

Hytisen kylmässä viimassa. En voi uskoa, että reilu viikko sitten Boston pelissä oli t-paitakeli. Nyt sää vastaa käsiohjelman kannessa lukevaa ottelun alkuperäistä päivämäärää helmikuun alkupuolella. Se Manchesterin kesä meni sitten siinä… Minusta tuntuu, että asun Narniassa, jossa on aina talvi mutta ei koskaan joulua! Kylmä on lamaannuttanut myös pallopojat, jotka seisoskelevat päätykatsomossa kädet taskussa ja eivät liikauta eväänsäkään, kun pallo lentää päädystä yli, vaan katselevat rauhassa, kun Harrogaten pelaaja juoksee pitkälle katsomon taakse noutamaan pelivälinettä. Yritän ajatella positiivisesti, että täällä on vain kylmä ja tuulista, Guiseleyssa sataa pelissä lunta, mutta katsellessani ympärilleni en voi kuin miettiä, että Guiseleyssa on sentään lumisateesta huolimatta lähes 500 katsojaa paikalla ainakin mikäli Twitteriin on luottaminen.

Noin metrin päässä minusta palloa pomputtelee joku harmaapäinen Harrogaten janari, joka näyttää aivan valmentajalta tai huoltajalta. Mies jää kentän laidalle venyttelemään vaihtopelaajan kanssa ja blokkaa minun näkökenttäni toiselle maalille täysin. Mieleni tekisi siirtyä, mutta olen tehnyt itselleni pesän sivurajan tuntumaan ja lisäksi olen niin kylmän kangistama, että en viitsi. Tyypit kuitenkin peittävät vain sen maalin, johon Town hyökkää, joten en menetä mitään. Pelin vauhti on hidastunut silmin nähden toisella jaksolla ja alan vilkuilemaan kelloa ja odottamaan loppuvihellystä. Mielessäni pyörii ‘I wanna go home. I wanna go hooo-ome! It’s ****ing freezing-I wanna go home’ kun kotijoukkue tuhlaa taas yhden maalipaikan. Huomaan sivusilmällä, että harmaapäinen Harrogate janari on hyppimässä sivurajalla peliasu päällä. Siis onko tuo papparainen pelaaja? Ei ihme, että joukkue keikkuu putoamisviivan tuntumassa, jos siellä on tuollaisia eläkeläisiä kokoonpanossa! Tuomari armahtaa pelaajat ja harvalukuisen yleisön kolmen minuutin lisäajan jälkeen ja pääsen lähtemään kotiin lämpimään.

Droylsden-Harrogate Town 1-1

(Gardner rp.; Meechan)

Butchers Arms, 03.04.2012

Yleisöä 169

Tappioton putki jatkuu

Jouduin kuuntelemaan Manchesteristä Wolverhamptoniin vieraspeliin matkustavan Boltonia kannattavan apinalauman möykkäämistä junassa ja päässäni jyskyttää ikävästi vielä kun istahdan Birminghamin asemalla Hinckleyn junaan. Alkujaan minun ei pitänyt lähteä tähän vieraspeliin lainkaan, mutta upean Boston pelin ja nolon cup-farssin jälkeen minun on yksinkertaisesti lähdettävä paikan päälle. Torstaina Manchester FA vahvisti, että Premier Cupin finaalia ei pelata ja he antoivat Mossleylle pokaalin ja Droylsdenille sakot. Cup-farssi ei kuitenkaan enää vaivaa mieltäni, vaan toivon hyvää esitystä ja kolmea pistettä tämän päivän ottelusta putoamisrajan tuntumassa kärvistelevästä Knittersistä. Bloods on pelannut neljä viime ottelua ilman tappiota ja koska play off asemissa olevalta Nuneatonilta oli viikolla vähennetty kuusi pistettä edustuskelvottoman pelaajan peluuttamisesta, niin seitinohuet (ja todellakin täysin olemattomat) mahdollisuudet nousukarsintoihin ovat vielä olemassa.

Hinckleyn stadion De Montfort Park, (tai Greene King Stadium kuten virallinen sponsorinimi kuuluu), on erittäin kaunis ja sympaattinen pieni stadion. Ja verrattuna suurimpaan osaan muista non-league kentistä, joilla olen käynnyt, De Montfort Park on todellakin stadion, eikä vain jalkapallokenttä. Kolmella laidalla kohoaa kunnon katsomot ja lasiseinäinen aula johtaa jonnekin, minne vain minua hienommat ja varakkaammat ihmiset pääsevät. Valitettavasti hieno stadion näyttäätuovan mukanaan korkeat hinnat; vaikka pääsymaksu on Conference Northin perinteinen £10, kioskissa joutuisi hampurilaisesta pulittamaan £4 ja limsa maksaa £1.20. Minua tämä ei kuitenkaan haittaa, koska en ole syönny hampurilaista yli kahteenkymmeneen vuoteen, joten siirryn sivukatsomoon lueskelemaan käsiohjelmaa ennen pelin alkua.

Kun joukkueet astelevat tuomarin johdolla ulos tunnelista, huokaisen syvään. Luoja, meidän joukkue on komea! Tai ei välttämättä itse joukkue, vaan pelaajien käyttämä kakkosasu. Näen sen livenä ensimmäistä kertaa, koska muissa vieraspeleissäni Bloods on pelannut punaisessa kotiasussa, mutta tänään heillä on hopeanharmaat paidat, mustat shortsit ja sukat ja kokonaisuus on todella tyylikäs. Saisivat käyttää tuota peliasua kotimatseissakin. Odotan selkeää vierasvoittoa, koska Knitters menetti äskettäin kovimman pelaajansa, liigassa 16 (ja cupit mukaan luettuna 23) maalia tehneen Andre Grayn. Grimsby, Scunthorpe ja Watford olivat kaikki huhujen mukaan miehen perässä, mutta Luton pulitti kiitettävät £30 000 ja sai nuoren kärkimiehen riveihinsä.  Kotijoukkue saa kuitenkin salama-alun ja menee johtoon jo viiden minuutin pelin jälkeen ja lähes tuplaa johtonsa heti perään. Bloods pääsee pian peliin mukaan ja Patrick Laceyn veto menee hieman yli maalin ja Knittersin maalivahti saa näppinsä väliin, kun Johnson pääsee puskemaan Peytonin kulmasta. Peli ei kuitenkaan ole yhtä sulavaa kun parissa viimeisessä matsissa ja vaikka Bloods kaventaakin aivan ensimmäisen puoliajan viime minuuteilla, niin jakson pelillisestä tasosta kertoo kaiken, että koko puoliajan mieleenpainuvimmat tapahtumat ovat Droylsdenin kamerunilaishyökkäjän Alirou Nsangoun maalinjälkeiset voltit ja puolen tunnin pelin kohdalla päälle mennyt sprinkleri, joka suihkutti vettä sivurajalla. Valitettavasti peli oli siinä vaiheessa keskeytetty Droylsdenin pelaajan loukkaantumisen vuoksi, eikä linjamies kastunut.

Toisellakaan jaksolla pelin taso ei parane. Hinckleyn ensimmäisellä puoliajalla ajoittain kiitettävästi meteliä pitänyt kannattajajoukko on myös hiljentynyt ja paikalle saapuneet pari Bloods-kannattajaa ovat tapansa mukaan hiljaa ja keskittyvät juttelemaan keskenään. Molemmilla joukkueilla on viime minuuteilla mahdollisuus voittomaaliin, mutta Hinckleyn pelaajan yritys menee aavistuksen verran ohi ja Lewis Killeenin veto pysähtyy maalivahtiin. Tiistaina jatketaan toista putoamisviivan lähellä majailevaa joukkuetta, Harrogatea, vastaan.

Hinckley United-Droylsden 1-1

(Bragoli; Nsangou)

De Montfort Park, Hinckley, 31.03.2012

Yleisöä 354

Cup Finaali -farssi

Tämän blogipostauksen piti kertoa Droylsdenin kolmannesta peräkkäisestä Manchester Premier Cupin voitosta. Sen piti olla täynnä voitonriemua ja ilonkyyneliä. Finaali oli tarkoitus pelata maanantai iltana, mutta puolilta päivin peli päätettiin siirtää, koska Droylsdenilla ei ole kokoonpanossaan tarpeeksi edustuskelpoisia pelaajia! Premier Cupin sääntöjen mukaan finaalissa pelaavien pelaajien on pitänyt olla kokoonpanossa jo aiemmilla kierroksilla, ja viime viikkojen pelaajasiirtojen takia Bloods ei saanut edes yhtätoista nimeä pelaajarosteriin. Droylsdenilla olisi laskujeni mukaan noin kymmenen edustuskelpoista pelaajaa, joista kaksi on maalivahteja ja kaksi taitaa olla loukkaantuneita, joten voitonjuhlat vaihtuivat farssiksi jo ennen aloituspotkua ja vielä ei ole tietoa, suostuuko Manchester FA joustamaan ja tullaanko finaali pelaamaan, vai annetaanko pokaali suoraan Mossleylle. Itse toivoisin, että Droylsdenilla olisi tarpeeksi munaa myöntää mokansa ja jättäytyä cupista pois, mutta en haluaisi, että Mossley saa pokaalin pelaamatta; haluaisin, että he joutuisivat pelaamaan finaalin välierissä Droylsdenille hävinnyttä Irlam FC:tä vastaan.

Peruutuksesta harmistuneena päätin kotimatkalla kiertää käytännössä naapurissani pelaavan Maine Road FC:n kotimatsin kautta. Olen käynyt heidän kotistadionilla Brantingham Roadilla vain kerran ja koska olin koko päivän odottanut livematsia, oli Northwest Counties Football Leaguen Premier Divisionin matsi (9. sarjataso) tyhjää, tai vaihtoehtoisesti pubia ja tv:stä katsottua ManU:n Valioliigapeliä, parempi vaihtoehto. Tunnustan rehellisesti, että en ollut koskaan kuulutkaan Maine Roadin vastustajasta, Squires Gate FC:stä. Sivun mittainen esittely käsiohjelmassa kertoi, että joukkue on Blackpoolista , perustettu 1948 ja seuran saavutuksien listalla on kasa voittoja cup-kilpailuista, joista kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. 

Maine Road FC ei ole minulle juurikaan tutumpi, vaikka tiesinkin, että seura oli perustettu viisikymmentäluvulla Man Cityn kannattajien toimesta ja Road on ainoa seura, joka on voittanut kaikki viisi mahdollista Manchester FA:n County Cupia (=Premier Cup, Amateur Cup, Sunday Amateur Cup, Intermediate Cup ja Challenge Cup. Kyllä, minäkään en ole kuullut kuin kahdesta ensimmäisestä). Peli oli suhteellisen tasaista vääntöä kahden sarjataulukon häntäpäässä yhden pisteen päässä toisistaan olevan joukkueen välillä ja pelin tasoa voi kuvata parhaiten sanalla perseroiskinta. Kumpikaan joukkue ei saanut kovinkaan montaa syöttöä putkeen omilleen ja vastustajan ollessa metrin etäisyydellä suurin osa pelaajista turvautui tuttuun ja turvalliseen hätäpotkutaktiikkaan. Kentän suunnasta kaikui koko ajan loputon kirosanojen tulva ja kovin ääni pimeässä illassa kuului stadionin ohi ajaneesta jäätelöautosta. Road tasoitti pelin yliajalla täysin ansaitusti, vain pari sekuntia sen jälkeen kun vierasjoukkueen valmentaja oli ehtinyt ei-niin-hienovaraisesti arvostella tuomarin päätöstä yliajan pituudesta.   

Livepeli on aina livepeli ja jokaisessa pelissä on jotain kaunista, eikä tämäkään matsi siitä poikennut, vaikka tiedostankin, että tämä on luultavasti vain oma mielipiteeni ja kertoo lähinnä siitä, että en ymmärrä jalkapallosta mitään. Brantingham Roadille ei ollut ainakaan saapunut kuin omien laskujeni mukaan kolmisenkymmentä (virallisesti 51) katsojaa, joista neljä näytti hurraavan Squires Gatelle. Mutta ilmeisesti Maine Road on tehnyt vaikutuksen ainakin joihinkin suomalaisiin, koska käsiohjelmassa oli oululaisen pubin mainos ’Maine Road FC Finnish Supporters Club’ -otsikon alla. Pitäisiköhän minun perustaa Droylsdenille vastaava fanikerho? Saisinkohan siihen yhtään enempää jäseniä kuin tuossa Roadin käsiohjelman mainoksessa ja ’Friends of Maine Road’ -palstalla listatut kolme suomalaisnimeä? Tuskin, ellen sitten itseni lisäksi liitä vanhempiani ja kissaani jäseniksi.

Maine Road FC-Squires Gate FC 3-3

NWCFL Premier Division

Brantingham Road, 26.03.2012

Yleisöä 51