Juna Alfretoniin puksuttaa halki Peak Districtin ja ikkunan ohi vilistää lampaita, kukkuloita ja vihreää ruohoa kilometri toisensa jälkeen. Kun kippurasarviset pässit ja harmaat kiviaidat vaihtuvat Chesterfieldin kieroon kirkontorniin, alkaa pelikuumeeni nousta. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, mitä odottaa, ja Alfretonin kotikenttä Impact Arena osoittautuukin todella sympaattiseksi ja viehättäväksi pieneksi stadioniksi. Otteluohjelman myyjä hymyilee kilpaa auringon kanssa toivottaessaan minulle hauskaa ottelua. Katselen ympärilleni, ja huomaan, että toisin kuin muilla non-league kentillä joilla olen käynyt, Alfretonin kentällä on kuppi-istuimet myös toisessa päätykatsomossa, ja toisella pitkällä sivulla ei ole mainosaitaa katsomon ja pelikentän välillä. Olen myös yllättynyt, koska päädyn seisomakatsomossa on keskellä aidattu alue, ilmeisesti jotta vierasfanit voidaan tarpeen vaatiessa eristää. Itse en ole 80-luvulla Englannissa tai englantilaisissa futiskatsomoissa käynyt, mutta korkeat metalliaidat keskellä katsomoa tuovat mieleeni vanhat lehtikuvat englantilaisen jalkapallon pimeimmistä vuosista ja räkä roiskuen riehuvista futishuligaaneista. Metalliaidoista huolimatta Impact Arena ei vaikuta lainkaan karulta tai vaaralliselta paikalta, ja odotan ottelua malttamattomana.
Nojailen päätykatsomon kaiteeseen ja nautin lämpimästä auringonpaisteesta. Droylsdenin teinimölisijät ovat saapuneet myös paikalle ja huomaan heidän riitelevän vaihtopelaajien kanssa. Katsomon suunnasta lentää solvauksia erityisesti Luke Holdenin ja Domaine Rousen suuntaan. Teinipojat kuuluvat arvostelevan pelaajien asennetta ja sitoutumista seuraan ja pelaajat vastaavat haukkuihin samalla mitalla. Jos kuulen oikein, niin Luken, joka ei itse asiassa tainnut olla edes pelaavassa kokoonpanossa, kommentti kovaäänisimmälle f-sanoja viljelevälle pojalle on suunnilleen ‘Tulehan tänne kentän puolelle ja sano tuo uudestaan, niin mä vedän sua turpaan’. Odotan suurella mielenkiinnolla mitä tapahtuu seuraavaksi. Itse en nimittäin uskaltaisi missään nimessä mennä haastamaan riitaa kovanyrkkiseltä katupojalta näyttävälle Holdenille, ja suureksi pettymyksekseni teinipoikakaan ei näytä uskaltavan jatkaa vittuiluaan, vaan joukkio siirtyy toiseen päätykatsomoon, koska Bloods hyökkää ensimmäisellä puoliajalla sinne suuntaan. Minä jään kuitenkin paikalleni, vaikka katsomo alkaakin täyttyä Reds-kannattjista. Naureskelen kenttäkuuluttajalle, joka ääntää McEvillyn nimen ‘Machiavelli’, ja mietin, että target-hyökkääjämme ei kyllä etäisestikään muistuta renesanssiajan firenzeläistä filosofia.
Kotijoukkue aloittaa vahvasti ja 20 minuutin hujakoilla iskee tuplakatastrofi. Alfreton menee johtoon, ja maalin samasta tilanteesta Paul Jones saa (ilmeisesti väkivaltaisuudesta) suoran punaisen. En edes muista, monesko ulosajo tämä joukkueelle on tällä kaudella, ja alan pelkäämään, että tästä voi tulla todella pitkä iltapäivä. Olen erityisen huolestunut, koska Alfretonin ykköshyökkääjä Liam Hearn on palannut kokoonpanoon takareisivamman jälkeen ja joka kerta kun hän saa pallon, haluaisin pistää kädet silmilleni ja kimittää paniikissa ‘ei, ei, ei, ei, ei!’, mutta taistelen urheasti luontaista vaistoani vastaan ja keskityn pelin seuraamiseen. Kotijoukkue pelaa iloisella peli-ilmeellä ja vaikka Droylsdenilta puuttuukin viime aikojen peleistä tuttu kinastelu pelaajien väliltä, Alfreton hallitsee sen verran vahvasti, että ottelusta on tulossa vierailijoille todella hankala.
Tauolla pysyn paikallani ja istun seisomakatsomon betonilla ruskettamassa kalmankalpeaa naamaani. Ensimmäisen puoliajan seurassani olleet Reds-fanit vaihtavat toiseen päätyyn ja huomaan olevani katsomossa lähes yksin, seurassani vain kaksi kotijoukkueen kannattajaa. Paikalle tosin ilmestyy kolme järjestysmiestä meitä paimentamaan, mutta kun teinimölisijät laahustavat päätyymme hieman toisen puoliajan alkamisen jälkeen, järkkärit siirtyvät heidän viereensä ja jättävät minut ja vanhemman pariskunnan rauhaan. Toinen puoliaika ei ala Droylsdenin osalta juuri ensimmäistä paremmin. Hieman alle kymmenen minuutin pelin jälkeen vierasjoukkue saa vapaapotkun hyvästä paikasta, mutta nössö yritys ei tuota tulosta ja maalivahdin avaus vapauttaa Liam Hearnin, joka vie kotijoukkueen 2-0 johtoon. Peli on ehtinyt tuskin alkaa uudelleen, kun sama veijari tekee päivän toisen maalinsa ja se on sitten siinä. Kotijoukkueen kannattajat laulavat riemuissaan ‘We’re just too good for you’, enkä väitä vastaan. Huolimatta siitä, että tämän päivän peli on Alfretonille neljäs kahdeksan päivän sisään, kotijoukkue näyttää olevan joka osa-alueella Droylsdenia vahvempi, enkä yhtään ihmettele, että he ovat Conference Northin kärjessä vaikka ovat pelanneet vähintään kaksi ottelua vähemmän kun muut kärkiviisikon joukkueista.
Ehdin Alfretonin juna-asemalle noin kaksi minuuttia ennen Manchesterin junan saapumista. Lueskelen junassa otteluohjelmaa, kun konduktööri tulee tarkistamaan lippuni. Hämmästyn, kun mies kysyy kuinka Alfretonin kävi ja utelee, tiedänkö Eastwood-Telford pelin lopputulosta. Konnari joutuu pettymään, koska en tiedä, mutta jatkaessaan töitään hän toteaa toiveikkaana, että ainakin tauolla Eastwood oli 2-0 johdossa, joten toivottavasti johto on pitänyt. Palaan otteluohjelman pariin ja yllätyn taas. ‘Yhdistä managerit ja heidän ex-seuransa’ testissä Louis van Gaalin, Sir Bobby Robsonin ja muiden huippunimien joukossa lukee Stuart Baxter ja PSV:n, FC Twenten ja FC Barcelonan seurassa lukee Finland. Manageritehtävästä selviän (luullakseni...), mutta ristikon mystinen ‘9 vaakasuoraan: Leconte tai Toivonen (5 kirjainta)’ osoittautuu ylivoimaiseksi. Matkaa on jäljellä hieman päälle puolituntia, joten alan katsella maisemia. Hyppään junasta jo Stockportissa ja suunnistan kotiin. Lopputulosta lukuunottamatta pelireissu Derbyshireen on ollut todella mukava.
Alfreton Town-Droylsden 4-0
(Clayton, Hearn 2, Wilson)
Impact Arena, Alfreton 02.04.2011
Yleisöä 707
Juna Alfretoniin puksuttaa halki Peak Districtin ja ikkunan ohi vilistää lampaita, kukkuloita ja vihreää ruohoa kilometri toisensa jälkeen. Kun kippurasarviset pässit ja harmaat kiviaidat vaihtuvat Chesterfieldin kieroon kirkontorniin, alkaa pelikuumeeni nousta. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, mitä odottaa, ja Alfretonin kotikenttä Impact Arena osoittautuukin todella sympaattiseksi ja viehättäväksi pieneksi stadioniksi. Otteluohjelman myyjä hymyilee kilpaa auringon kanssa toivottaessaan minulle hauskaa ottelua. Katselen ympärilleni, ja huomaan, että toisin kuin muilla non-league kentillä joilla olen käynyt, Alfretonin kentällä on kuppi-istuimet myös toisessa päätykatsomossa, ja toisella pitkällä sivulla ei ole mainosaitaa katsomon ja pelikentän välillä. Olen myös yllättynyt, koska päädyn seisomakatsomossa on keskellä aidattu alue, ilmeisesti jotta vierasfanit voidaan tarpeen vaatiessa eristää. Itse en ole 80-luvulla Englannissa tai englantilaisissa futiskatsomoissa käynyt, mutta korkeat metalliaidat keskellä katsomoa tuovat mieleeni vanhat lehtikuvat englantilaisen jalkapallon pimeimmistä vuosista ja räkä roiskuen riehuvista futishuligaaneista. Metalliaidoista huolimatta Impact Arena ei vaikuta lainkaan karulta tai vaaralliselta paikalta, ja odotan ottelua malttamattomana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti