Yhdeksän vuotta sitten joku The FA:n edustaja totesi, että AFC Wimbledonin perustaminen ’would not be in the wider interest of football’. Kun katselen ympärilläni olevia tuhansia sini-keltaisiin väreihin pukeutuneita kannattajia, en voi kuin ihmetellä mitä tyyppi mahtoi tarkoittaa. ’Ei hyvä jalkapalloilun kannalta’? Miksi ei? Paikalla on sylivauvoja ja vanhuksia, naisia ja miehiä. He ovat täynnä toivoa ja uskovat, että tänään eräs englantilaisen jalkapalloilun suurimmista vääryyksistä korjataan ja Wimbledonin nimi palaa liigakartalle.
Ennen peliä kentällä hoilottaa jonkin sortin oopperalaulaja, mutta kukaan ei näytä kiinnittävän häneen mitään huomiota. Kannattajat juttelevat keskenään ja suurimman osan olemuksesta paistaa jännitys ja huoli. Kai me voitetaan tänään? Fanijoukko aloittavaa laulunsa jo alkulämmittelyn aikana ja Dons-katsomon tunnelma imaisee minut vastustamattomasti mukaansa ja huomaan laulavani muiden mukana jo ennen kick offia. Kun joukkueet tulevat kentälle ilotulitusten saattelemana, jännitys on käsin kosketeltavaa. Oopperalaulajan johdolla laulettu God Save the Queen sujuu faneilta joten kuten, ehkä hieman nuotin vierestä, mutta kun ottelun tuomari James Adcock puhaltaa pelin alkaneeksi, kannattajakatsomon AFC Wimbledon-huudot ja ’I can’t help falling in love with you. Wombles!’-laulu sujuvat selvästi paremmalla rutiinilla kuin kansallishymni. Katsomoon on jaettu muovipinnoitetusta paperista taiteltuja viuhkoja, joita läpsyttämällä lähtee kova ääni. Nämä lähinnä saunavihtaa muistuttavat läpäkkeet ovat erityisesti nuoremman väen suosiossa ja tuovat oman sävynsä katsomon meteliin.
Stadionin toisella laidalla istuvat reilu 10 000 Hatter-fania vaikuttavat suhtellisen hiljaisilta. Tai ehkä en vain kuule heidän laulujaan reilun 6000 meluisan Dons-fanin keskellä, mutta ottelua on pelattu jo 25 minuuttia kun Lutonin fanit tuntuvat vasta pääsevän vauhtiin. Luton-katsomossa on kuulemma myös kaksi tyyppiä, joilla on ollut peliin huomattavasti muita kannattajia pidempi matka: kaksi intohimoista Hatters-fania, Neil ja Paul, ovat matkustaneet peliin kotoaan Turks and Caicos –saarilta, ja matkaa miehillä tulee jotain 12 000 kilometriä! Ja minä kun luulin olevani hullu, koska matkustan ympäri Eurooppaa Suomen maajoukkueen perässä! Yritän muistella, että milloin olen viimeksi nähnyt Lutonin pelin paikan päällä, ja tulen siihen tulokseen, että siitä on niin pitkä aika, että joukkue pelasi silloin vielä Championshipissä. Minulla on hieman nostalginen olo, sillä Luton on yksi niistä joukkueista, jonka muistan lapsuuteni Vakioveikkauskupongeilta. Älkää käsittäkö väärin, ei minulla alle kouluikäisenä ollut mitään uhkapeliriippuvuutta tai muuta, mutta muistan antaneeni isälleni hyviä ja erittäin asiantuntevia vinkkejä satumaiselta kuulostavien joukkueitten kuten Lutonin, Oldhamin ja Aston Villan pelien lopputuloksista. Vuosia myöhemmin olen matkustanut pariin otteeseen Lutonin halki matkalla kaupungin lentokentälle, ja voin sanoa, että kaupungista on satumaisuus kaukana – suoraan sanoen Luton vaikuttaa vieläkin olevan hirveämpi läävä kuin Rochdale, ja se on jo hyvä saavutus!
Tauolla katselen jälleen ympärilläni istuvien fanien kasvoja ja mietin, että suurin osa heistä on varmasti ollut mukana Wimbledonin satumaisessa tarinassa alusta lähtien. Katsomossa näkyy myös muutamia Wimbledon FC:n aikainen pelipaitoja, jotka tosin näyttävät jääneet hieman pieniksi vuosien saatossa. Monet näistä faneista olivat luultavasti paikalla Sandhurst Townin Bottom Meadow:lla kun Dons aloitti non-league taipaleensa elokuussa 2002. He ovat seisseet sateessa mutaisten kenttien laidalla Combined Counties Leaguessa 8.sarjatasolla ja rakastaneet sydämensä pohjasta tuntemattomia pubi-joukkuetason pelaajia, jotka ovat vetäneet Wimbledonin sinisen peliasun päällensä. Jalkapalloromantikko minussa toivoo yhä enemmän, että Wimbledon tulee tämän ottelun voittamaan. Katseeni siirtyy kentän laidalle saapuvaan manageriin Terry Browniin. Mies on ollut Wimbledonin puikoissa kolme vuotta ja aiemmin Aldershotin peräsimessä kokenut kolme play off-finaalia; yhden voiton ja kaksi tappiota rangaistuspotkukisan jälkeen. Lutonin manageri on sen sijaan hieman kokemattomampi: noin kuusi viikkoa ennen tämän päivän peliä Luton ja joukkueen silloinen manageri Richard Money purkivat sopimuksensa ’yhteisymmärryksessä’ ja seura nosti kakkosmanageri Gary Brabinin käskyttäjäksi. Brabin on jo ehtinyt saada nimensä City of Manchester Stadiumin historian kirjoihin: hän oli ensimmäinen stadionilla varoituksen saanut pelaaja, kun hän pelasi siellä walesiläisen TNS:n riveissä Mestarien Liigan karsintaa kesällä 2003. Toivon hiljaa mielessäni, että hän ei tänään saa enempää kunniaa.
Ympärilläni istuvat kannattajat eivät ole ainoita, jotka ovat seuranneet AFC Wimbledonia halki sateen ja viiman ja kannustaneet seuran neljään liiganousuun kahdeksassa vuodessa. Joukkueen maalivahti Seb Brown on myös seisonut katsomossa fanien keskellä, kausikortti taskussaan, jo 12 vuotiaasta pikkupojasta lähtien. Nyt, seuran historian merkittävimpänä päivänä kaveri näyttää vieläkin 12 vuotiaalta, mutta nyt hän seisoo katsomon sijaan maalinsuulla ja on pelannut virheettömän ottelun. 120 minuutin pelin jälkeen ottelu päättyy maalittomana ja peli joudutaan ratkaisemaan rankkareilla. Maalivahti Brown vilkaisee hanskoissaan pitelemäänsä ryppyistä ‘lunttilappua’ tarkistaakseen, mihin kulmaan Lutonin pelaajat yleensä vetävät. Kertaus tuottaa tulosta, koska poika torjuu sekä Jason Walkerin että Alex Lawlessin laukaukset. Kun Dons-kapteenin ja fanien suursuosikin Danny Kedwellin rankkari pamahtaa verkon perukoille, katsomo ympärilläni räjähtää. Yhdeksän vuoden odotus on ohi – Wimbledon on palannut liigaan. Kasa faneja ryntää katsomon etuosaan juhlimaan ja tönäisee minut sivuun, enkä näe heidän takaa kentällä juhlivia pelaajia. Kannattajat laulavat ‘Nine years. It only took nine years!’ ja päätykatsomoon levitetään viesti sille The FA:n jannulle: ‘AFC Wimbledon. Not in the interest of football?’. Pelaajat tanssahtelevat kentällä ja joku heistä kaataa liigan sponsorin, vedonlyöntiyhtiö Blue Sq:n kuutionmuotoisen maskotin. Tarvitaan kuutisen pelaajaa, että maskotti saadaan takaisin jaloilleen.
Noin kahdenkymmenen minuutin jälkeen katsomo alkaa tyhjenemään ja itä-Manchester kaikuu AFC Wimbledon-huudoista. Kun nousen keskustaan menevään bussiin, edessäni oleva Dons-fani sanoo kuskille ’Kolme lippua Valioliigaan, kiitos.’ Tuo on ehkä vielä kaukainen haave, mutta olen melko varma, että Dons on Championship-tason joukkue viimeistään kuuden vuoden kuluttua. Ja toivottavasti Dons-fanit saavat lopullisen voiton vielä nopeammin ja AFC Wimbledon nousisi korkeammalle sarjatasolle kuin MK Dons.
AFC Wimbledon-Luton Town 0-0 (4-3 rp)
Conference Premier Promotion Final,
City of Manchester Stadium, Manchester 21.05.2011
Yleisöä: 18 195
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti